3v.

Meillä asuu nyt 3 vuotias, suurilla tunteilla ja hörsyvällä huumorilla varustettu, pieni suuri mies, jonka vauhdissa ei tahdo pysyä, eikä hänen ajatuksen juoksuunkaan ennätä aina mukaan. Hänen kanssaan ei ole meiningistä puutetta!

Eikka on ilmeikäs lapsi. Hänen kasvonsa kertovat kaiken ja niistä näkee heti, millä fiiliksellä poika on. Toki sen huomaa hänestä muutenkin, sillä hän näyttää tunteensa vahvasti. Ilon riemua ja onnellisuuden hymähdyksiä ei voi olla kuulematta. Ei myöskään jätä arvuuttelun varaan onko lapsella paha mieli tai onko hän kokenut mielestään suurta vääryyttä. Sen kuulevat varmasti kaikki. 

Eikka on malttamaton luonne. Hän tekee ensin ja miettii sen jälkeen. Jos ehtii. Hän on touhukas ja vikkelä menijä, joka kaipaa paljon tekemistä ja huomiota. Hän nauttii tutuista ihmisistä ympärillään ja kyläilystä kavereiden luona. Hän ei juurikaan vierasta, eikä hän harrasta ennakkoluuloja missään muodossa. 

Jääräipäisellä pojalla on vahvat omat mielipiteet ja hän pitää niistä kiinni. Periksiantamattomuus on niin hyvä kuin myös huono piirre. Kun opettelimme ensimmäistä kertaa luistelemaan, niin lukuisista kaatumisista huolimatta Eikka nousi ylös aina vain uudelleen ja jaksoi yrittää tunnin verran. Seuraavana päivänä oli päästävä uudelleen. Hän myös jaksaa kinata vastaan ja koetella rajoja sinnikkäästi, ennenkuin hoksaa, että nyt ei auta. 

Eikka on liikunnallinen ja ketterä. Hän osaa tehdä kuperkeikan eteen ja taakse. Hän osaa myös hypätä trampoliinilta puolivoltilla. Hän kurvaa potkupyörällä hurjatkin alamäet jalat ylhäällä ja kiipeää mäen päälle laskeakseen uudelleen. Hän hiihtää hienosti suksilla ja luistimillakin päästiin tänä talvena jo vähän eteenpäin kaatumatta. Hänellä on kuulemma isot voimapatit ja hän esittelee käsivarsiaan ylpeänä. 

Vauhdikkaalla ja itsepäisellä lapsella on myös herkkä puoli. Hän huolehtii ja puolustaa pikkusiskoaan. Päiväkodissakin hän oli konahtanut hoitajalle, joka oli komentanut pikkusiskoa. Hän lohduttaa kun jotakuta itkettää. "Ei ole mitään hätää" -hän kertoo. Hän jakaa ja antaa omistaan pyytämättä muille. Hän halaa, suukottaa ja tulee aivan lähelle. Hän kertoo olevansa äidin ja isin rakas ja hän todella on meille rakas! 

Taaperon rankka elämä

Jos ei aina ole helppoa olla taaperon äiti, niin ei se ole kyllä helppoa olla taaperokaan. Ei ainakaan meidän taaperon mielestä. Aina vain kielletään, eikä mitään kivaa saa tehdä. Kuten piirtää ruualla pöytään, painia pikkusiskon kanssa, lähteä yöpuvussa päiväkotiin, pissata lattialle, lähteä kesäkengissä pakkasella ulos, syödä banaaninkuoria, hyppiä lenkkareilla kuralätäkössä tai leikkiä "juostaan karkuun"-leikkiä, kun aina silloin ollaan muka lähdössä jonnekkin tai pitäisi pukea ja on kuulemma jo kiirekkin. Taaperollahan menee ihan hermo kun ei saa tehdä mitään kivaa.

Vaikeuksia tuottaa myös illat kun pitäisi mennä nukkumaan, eikä saa jatkaa leikkejä. Taapero yrittää kertoa vanhemmille, ettei halua nukkua, että kun ei väsytä yhtään. Eikä vanhemmat millään usko. Sanovat vain, että nyt on nukkumaanmenoaika ja kantaa takaisin sänkyyn, vaikka taapero niin haluaisi vielä juosta taloa ympäri tai katsoa ihan vähän telkkaria. Janokin iskee jossainvaiheessa, mutta kolmannella kerralla kun lapsi pyytää lisää vettä janoonsa, äiti ei enää annakkaan. Ei muka voi janottaa enään. Ilta yleensä päätyy siihen, että taapero suuttuu vanhemmilleen kun he eivät tajua, että silmien hierominen ja haukottelu ei tarkoita, että väsyttää ja että häntä janottaa (tai pissattaa) edelleen vaan. Pakko kiukutella, koska vanhemmat ei muuten tajua. 

Taaperon pitäisi aina olla reipas. "Syö reippaasti, kävele reippaasti, ole nyt reippaasti..." Mutta ei taapero halua olla reipas. Ei hänellä ole kiire ruokailla tai kiire yhtään minnekkään. Ei hän halua olla reipas pelottavissa ja uusissa tilanteissa. Ei halua, vaikka vanhemmat vaatii. Kilttikin pitäisi aina olla. Nyt varsinkin kun tontut kurkkii. Eihän aikuisetkaan ole aina kiltisti. Isikin ottaa joskus lelun(lue: jotain kiellettyä)taaperon kädestä, vaikka eihän toisen kädestä saa ottaa. Äitikin joskus huutaa, vaikka on sanottu, ettei saa huutaa. Ei taaperonkaan siis tarvitse ihan aina olla kiltti. Joskus voi olla tuhma.

Mutta kuinka mahtavaa ja jännittävää on päästä kauppaan. Omien pikkukärryjen kanssa on todella siistiä juosta hyllyjen välissä käytäviä ja liukua polvilleen lattialla. Parasta on kun iskä tai äiti juoksee perässä. Jotain ne huutaa, mutta taapero ei omalta metelöinniltään kuule, mitä ne sanoo. Taapero osaa kerätä kärryihin myös kaikkea kivan näköistä kyytiin, jotka tylsät vanhemmat kuitenkin ottavat kärryistä pois. Joskus taapero menee myös autokärryillä, mut ne on vähän tylsät, koska äiti työntää niitä niin hitaasti. Kyydistä onneksi pääsee itse pois, niin voi juosta käytäviä pitkin. Taaperon mielestä karkuleikki ja kiljuminen on ihan parasta, mitä kaupassa voi tehdä. Ja sit harmittaa kovasti (ja äänekkäästi) kun vanhemmat kieltää ja kun pitää lähteä kaupasta pois. Äiti ja iskä usein kantaa taaperon väkisin autoon, vaikka taaperolla olisi hyvä leikki ollut vielä kesken.

Taapero onneksi harvoin kärsii tylsyydestä. Hän kyllä aina keksii jotain tekemistä. Esimerkiksi kun autossa on tylsää istua, taapero viihdyttää itseään potkimalla etupenkkiä. Tämä leikki on entistä kivempi, mitä kuraisemmat kengät on. Riisuu vaatteitaan ja kokeilee kuinka kauas ne autossa lentää. Hän myös irroittaa oman ja siskonsa turvavyön, jotta he voisivat leikkiä yhdessä takapenkillä. Mutta kokoajan äiti ja iskä komentaa. Älä potki penkkiä, älä ota kenkiä pois, ei voi irroittaa turvavyötä, älä heitä mitään etupenkille,  ISTU ALAS!! Eivät ymmärrä kuinka tylsää on vain istua paikallaan ja katsella ikkunasta ulos, että jos vaikka näkyisi jännittävä kaivinkone, jota ei koskaan kuitenkaan näy. Taapero ilmoittaa kuuluvasti koko loppumatkan, että haluaa pois autosta.

Meidän perheessä kukaan ei ole oikein aamuvirkku. Taapero varsinkaan. Aamut siis usein on niitä rankimpia. Yleensä lapset heräävät hoitoaamuina ennen herätyskelloa, mutta eilen aamulla meillä oli normaalia aikaisempi herätys. Taapero heräsi yllättävän reippaasti ja nousi sängystä omin jaloin ilman pitkää taivuttelua. Se olikin sitten sen aamun ainoa hyvä asia. Mikään ei sujunut ja kaikki oli väärin. "En haluu" oli aamun hokema. Vaatteet olivat väärät ja vain yökkäri olisi kelvannut päälle. Pikkusiskonkin vaatteet olivat väärät. Vaippaa ei saanut vaihtaa ja päiväkotiin oli lähdössä väärä pehmolelu mukaan. Viimeinen niitti oli, kun taapero laittoi kädet housujen taskuihin ja tajusi, ettei hänellä ollut yhtään rahaa. Siitä seurasi todella iso harmistus, meteli ja itkupotkuraivarit. (Ei hänellä ole koskaan taskuissaan rahaa ollutkaan.) Onneksi äidin halirutistus auttoi taas ja vastoinkäymisistä huolimatta ehdittiin ajoissa päiväkotiin. 

Kyllä tämä joskus helpottaa, taaperoidenkin elämä. 

Kaksivuotias

Kaksivuotiaan pojan mitat neuvolassa olivat 13 350g ja noin 90 cm. "Noin" siksi, että lapsi ei ollut kovin yhteistyöhalukas mitattaessa. Niin iso jätkä jo, mutta silti vielä kuitenkin niin kovin pieni. Ymmärtää enemmän kuin tajuammekaan, mutta ei kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi. On kiinnostunut kaikesta ja kokoajan oppii uutta. Selvittää, mikä on oikein ja mikä ei. Yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista; erottaa oikea väärästä.

Kaksivuotiaalla on paljon asiaa, vaikka puheesta emme me muut vielä ymmärrä juurikaan. Hän silti selittää pitkiä pätkiä. Sanoja kyllä tulee jo reilusti ja joitakin kahden sanan lauseita. Monesta sanasta vain jää jostain syystä viimeinen tavu uupumaan. Heh. Puhetaidot ovat siis vielä aika alkutekijöissä, mutta en sitä yhtään ihmettele. Pojalla on niin kiire kokoajan, että ei sitä ehdi puhumaan opetella. Hän on sen sijaan oppinut kiipeämään pois pinnasängystä ja keittiön yläkaapeille ja oikeastaan joka paikkaan. Vieläpä ihan hurjan ripeästi. Vessassa käynnin aikana kaapista löytyneet herkut on jo syöty kun ehdin paikalle.

Meidän reipas ja iloinen kaksivuotias ei osaa juuri vierastaa ketään. Joskus kainosti ujostelee, mutta ujous häviää jo heti alussa. Hän menee sinne, tänne ja tonne. Sinkoilee ympäriinsä. Juoksee karkuun ja juoksee syliin. Halaa tiukasti ja pussaa hellästi. Hoitaa pikkusiskoaan ja innostuu leikkimään tämän kanssa. Välillä hieman liian rajusti. Silloin silitetään siskon päätä anteeksipyynnöksi. Joskus iltaisin hän kiipeää pinnasängyn viereen jakkaralle ja pyytää päästä nukkumaan. Peittelen hänet ja annan suukon. Hän vilkuttaa peiton alta ja sanoo hei hei. Ovi kiinni ja hän jää nukkumaan ykisn omaan huoneeseensa. Niin iso hän jo on.

Vauhdikkaalla jääräpäällä on myös herkkä puoli. Se puoli änkee syliin väkisin ja ottaa kädestä kiinni vaikka ei ole edes harmistusta. Hän haluaa istua aivan kyljessä kiinni ja katsoa rauhassa lastenohjelmaa. Joskus kun hän oikeasti loukkaantuu jostain, hän menee sohvalle istumaan hiljaa ja katsoo kulmien alta. Mutristaa ehkä myös hieman huuliaan. Silloin hali auttaa ja harmi unohtuu.

Meidän kaksivuotias tosiaan on jääräpäinen, periksiantamaton ja tempperamenttinen tyyppi, joka omaa todella lyhyen pinnan. Jos legopalikat ei heti asetu kohdilleen, niin lentää ne huudon saattelemana seinään hyvinkin nopeasti. Noh. En voi lainkaan ihmetellä mistä lapsi on nämä luonteenpiirteensä perinyt. Äitini kertoi minun olleen juurikin samanlainen pienempänä ja tunnistan itsestäni edelleen nuo piirteet. Muutenkin tuliseen luonteeseen kun lisää kaksivuotiaan uhmavaiheen, niin voin kertoa, että kyllä räiskyy ja aika usein. Kiukku onneksi yleensä laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.

Ei kaksivuotias kuitenkaan ilkeä ole. Päinvastoin. Hyväntahtoinen ja kiltti. Hän leikkii nätisti muiden lasten kanssa yhdessä ja osaa jakaa omistaan. Hän osaa pyytää anteeksi tarvittaessa, eikä hän yleensä tee toiselle tahalleen pahaa. Hänellä selkeästi alkaa olla huumorintajua ja tilanne komiikka tuntuu olevan myös hallussa. Hän osaa nauraa myös itselleen. Kaksivuotiaan suosikkeja tällähetkellä ovat trampoliinilla pomppiminen, legot, rekat, mopot, kiipeily, ulkoilu, viikunat, saunominen ja uiminen.

Tuo ihana pieni mies osaa hurmata kaikki ja on antanut meille kaikille niin paljon. (On se toki ottanutkin, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Hänen kanssaan ei tule tylsää, eikä tekemisestä ole puutetta. Kokoajan tapahtuu ja kun tapahtuu, niin välillä myös sattuu. Ääntä riittää ja hiljaisia hetkiä ei olekkaan, ellei sitten olla pahanteossa.

Vikkelät jalat ja naurava suu. <3

Vähän rankempi viikko

Niinkuin otsikko kertoo, viime viikko oli henkisesti hieman rankka. Ensimmäisen kerran tosissaan tuntui meininki kotona hetkittäin siltä, että mä en ehkä pysty tähän. Mä en selviä tästä lapsiarjesta. Onnekseni se tunne kuitenkin hävisi joka kerta nopeasti ja järki palasi päähän. Viimeistään silloin kun lapsen itku loppui.

Eikalta otettiin viikko sitten maanantaina tutti pois. Ei hän sitä ole juurikaan syönyt muuten kuin unille mentäessä, joten nukahtamiseen sen puuttuminen on vaikuttanut. Pahimmillaan kaksi ja puoli tuntia meni nukuttaessa lasta. Joka ilta viime viikolla kamala huuto nukkumaan mennessä ja välillä päiväunillekkin käydessä. Paitsi sunnuntaina, kun I laittoi pojan nukkumaan mun ollessa spinningissä.  Sydäntä riipaisevaa huutoa kesti yleensä tunnista puoleentoista. koitti mitä keinoja tahansa. 

Illat siis menivät taistellessa huutavan ja raivoavan taaperon kanssa ja tottakai samaan aikaan vauvalla oli tarve tankata yötä varten, joten täällä lapset vetivät duo:na iltahuudot. I oli iltavuorossa, joten minä koitin yksin pitää pakkaa kasassa ja juoksin kahden lapsen väliä toivoen, että edes toinen hetkeksi hiljenisi. 

Illat ovat onneksi nyt jo rauhoittuneet ja Eikka jää itsekseen nukkumaan, niinkuin ennenkin. Päivät kuitenkin ovat olleet edelleen hieman kuluttavia Eikan kanssa. "Kuningas EI" on nyt muuttanut myös meille. Mitä tahansa pyydän/ehdotan/kysyn/sanon, niin saan melkeimpä jokakerta vastaukseksi "ei" ja vielä päänpudituksen päälle. Mutta kun kiellän lasta (miljoona kertaa päivässä), saan vastaukseksi naurua ja katseen "luuletko, että uskon sua". Uhmis uhmailee nyt ihan kunnolla ja koettelee rajojaan, sekä äidin hermoja. Johtuuko sitten tutista luopumisesta, puhkeavista poskihampaista, pikkusiskosta vai onko tämä vain jokin tällainen vaihe. Neuvolasta sanoivat, että kahta ikävuotta lähenevillä lapsella usein tulee tarve olla äidin lähellä ja nyt sitten se äidin läheisyys pitääkin jakaa. Ehkäpä se sitten on jotain sellaista, nimittäin kiukku kohdistuu nimenomaan minuun.

Kaikesta uhmasta, kiukusta ja kellojen kääntämisestä huolimatta meille onneksi nukutaan yöt hyvin. Kumpikaan lapsista ei valvota. Eikka nukkuu yhtä soittoa aamuun saakka ja Lyyli herää kahdesti syömään. Se on kyllä oman jaksamisen kannalta ihan tärkein juttu. Jos itse olisi lisäksi vielä väsynyt (ihan kuin ei nyt jo olisi), niin tuntuisi tämä show varmasti monta kertaa pahemmalta ja ylitsepääsemättömältä. Viime viikko myös osoitti kuinka tärkeää koko perheen jaksamisen kannalta on hyvä tukiverkosto. Ihanat isovanhemmat, jotka ovat läsnä ja apuna, sekä ystävät, jotka piipahtavat kahville, lähtevät seuraksi puistoon tai ovat muuten läsnä. Me olemme onnekkaita, että meillä on heidät.

Puolitoistavuotias

@Miia Juntunen

Ei voi kun taas ihmetellä, mihin aika oikein katoaa. Tuntuu, että juurihan me juhlimme Eikan ensimmäisiä syntymäpäiviä, vaikka siitä on aikaa jo yli puolivuotta. Eikan kanssa kävimme viime viikolla puolitoistavuotisneuvolassa ja lääkärillä. Poika kasvaa hienosti omalla käyrällään ja pituutta olikin jo kertynyt 83 cm ja paino hipoi 12 kiloa. "Suloinen ja reipas poika", niin lääkäri kuvaili häntä. 

Nyt tuo vekkuli ihmislapsi juoksee niin kovaa, ettei itse pysy perässä, kiipeilee joka paikkaan ja on hoksannut, että tuolia siirtämällä hän ylettyy kaikkeen kiellettyyn. Hän laskee itse liukumäkeä ja kiikkaa hurjana niissä leikkikenttien "vieterikeinuissa". Eikka imuroi, pyyhkii pölyjä ja siivoaa usein myös jälkensä. Lääkäriäkin hieman hymyilytti, kun ei poika voinut poistua vastaanotolta, ennenkuin lelukori oli kannettu paikoilleen. Kun sisko itkee hän tuo tutin tai on jopa valmis antamaan oman lelunsa. Liekkö niin kamalaa kuunneltavaa, että mitä vain, kunhan se lapsi nyt hiljenee. Heh. 

Vaikkei me aikuiset juurikaan häntä ymmärretä, niin kova selitys pojalla on jatkuvasti päällä. Tulee sieltä kyllä välillä myös ihan ymmärrettäviä sanojakin, kuten "vettä", "iskä", "vauva" "kiikkaa" ja "takki". Eikka on myös hoksannut, että elekieltä voi käyttää. Hän osoittaa sormella mitä haluaa tai mihin suuntaan pitää mennä. Eikka taputtaa sohvaa, kun hän pyytää viereen istumaan. Hän tuo kaukosäätimen kun haluaa katsoa lastenohjelmia. Hän näyttää siskoa ja laittaa kätensä jo valmiiksi niin, että on vastaanottamassa siskon syliinsä. Välillä sitä itsekin hölmistyy kun tajuaa, kuinka paljon lapsi jo ymmärtääkään. 

Eikka omaa myös hyvin vahvan oman tahdon. Se on peritty sekä äidiltä, että isältä. Esimerkiksi ulos lähtiessä hän haluaisi aina itse päättää, mitkä kengät hän laittaisi, minkä takin, mitkä hanskat ja voi luoja, että hatun valitseminen se sitten onkin hankalaa. Aina ei tietenkään ole aikaa jäädä arpomaan, vaan sitten tylysti vanhemmat päättävät Eikan puolesta. Noh.. sen kuulevat varmasti myös naapuritkin, että nyt ei ihan mennyt valinta nappiin. Eikka tulistuu, ei ehkä helposti, mutta kovasti ja kuuluvasti. Yleensä kiukku kuitenkin unohtuu onneksi nopeasti.

Eikka on edelleen todella hyvä syömään. Johtunee kenties siitä, että hän on aika perso ruualle. Vanhempieni luo mentäessä, mopsi koirallamme on tapana ensimmäisenä juosta jääkaapille kerjäämään nakkia. Tämän on nyt myös oppinut Eikka. Siellä ne koiran kanssa kahdestaan notkuu jääkaapin edessä koira haukkuen ja Eikka jotain papattaen. Välillä he koiran kanssa ihan jopa tappelevat nakista ja molemmat jopa istuvat käskystä, jos nakkia on saatavilla.

Eikka ei ole koskaan juurikaan vierastanut, mutta nyt selkeästi huomaa keihin lapsi on kiintynyt ja kenet hän luokittelee lähipiiriinsä. Kuinka hän ilostuu nähdessään jonkun tutun vaikkei olisi nähnytkään häntä pitkään aikaan. Hän selkeästi muistaa kyllä. Valokuvista hän tunnistaa tutut kasvot ja nauraen osoittaa niitä. Eikka mielellään pussailee ja halailee läheisiään. Hänellä selkeästi on jo paras ystäväkin. Kaveri, jonka nähdessään aina alkaa hymyilyttämään ja jonka kanssa leikkiminen on hurjan hauskaa. 

Jos siis tuntuu, että esikoinen kasvaa silmissä, niin arvatkaapa vain, kuinka nopeasti Lyyli tuntuu kasvavan. Juurihan mä sairaalassa nuuhkuttelin ihanaa vastasyntynyttä pientä ja nyt tämä mun vastasyntynyt on yhtäkkiä jo 7 viikon ikäinen. Kohta jo kahden kuukauden. En kestä! Lyyli kannattelee jo hienosti päätään ja ensimmäiset hymyt ollaan vaihdettu. Kohta tyllerö juoksee veljensä lailla mua karkuun ja höpöttelee omiaan. Mun vauvat kasvaa ihan liian nopeaan.

Yksivuotias uhmailija

Olen hämmästellyt ja kummastellut Eikan käytöstä nyt useamman viikon. Miettinyt miksi aina niin aurinkoinen ja iloinen lapsi on nykyään pelkkä kiukutteleva ja rähjäävä poika, jolle ei kelpaa mikään ja joka loukkaantuu ja raivostuu ihan pienimmästäkin. Unet ovat levottomia ja nukkumaanmeno pitkä taistelu. Ajattelin kaiken johtuvan tulevista hampaista, mutta nyt on kyllä todettava, että ei tämä ole hampaista johtuvaa, vaan selkeää uhmaa. En vain tiennyt, että uhmaikä voi tulla näin pienellekkin jo. Ajattelin uhman rantautuvan meille vasta joskus ensi keväänä, kun taapero täyttää kaksi. 

Taaperon vaipan vaihto ja pukeminen on välillä itselle oikea urheilusuoritus. Hiki virtaa kun yrittää rimpuilevan lapsen päälle saada paitaa ja housuja. Hommaa hankaloittaa vauvamaha, joka on todellakin tiellä. Onneksi sentään on kesä, eikä tarvitse talvivaatteiden kanssa taistella. 

Uhmis ei kestä kun häntä kielletään. Itseasiassa kielto vain yllyttää häntä. Kun sitten usean "ei":n jälkeen kaappaat lapsen syliin, pois pahuuksista, päättää hän vetää itsensä joko ihan makarooniksi tai heittäytyä selälleen lattialle ja tottakai kiljuen samalla täysillä. Jos häntä kiukuttaa vain "vähän", hän kiljuu pää punaisena ja polkee maata. Häneen päin ei saa edes katsoa ja auta armias, jos yrität ottaa häntä syliin; Peto on irti. Kun kiukuttaa, ainoa helpotus on kiukuta. Ihan omassa rauhassa. Kun harmit on huudettu pihalle, kelpaa syli ja läheisyys. Sen jälkeen jo sitten hymyilyttää ja naurattaa. Ainakin hetken aikaa, ennen uutta harmia. 

Sillä hetkellä, kun ei mikään pientä äkäpussia kiinnosta ja huvita, ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin roikkua äidin jalassa kiljuen ja huutaen samalla kun äiti epätoivoisesti yrittää tehdä ruokaa/pyykätä/siivota/käydä vessassa tai pukea. Syödä äiti ei edes yritä, sillä a) lautasella hyppii kokoajan joku ylimääräinen, jota saa nostella kauemmaksi b) korvan juuressa karjuu vihainen lapsi, joka ei todellakaan meinaa antaa periksi ennenkuin saa osansa ateriasta c) ruoka ehtii kylmetä lautasella ennenkuin sitä oikeasti pääsisi syömään ja d) mikään muu ruoka ei uhmikselle kelpaa, vaan pitää saada juurikin samaa kuin äidillä ja tottakai äidin lautaselta ja vieläpä ihan itse. Isä kyllä saa tehdä kotona kaiken ihan rauhassa, mutta äiti ei käy edes vessassa niin, etteikö lapsi itke ja paukuta vessan ovea koko toimituksen ajan. 

Osaahan taapero välillä olla tottakai se ihanan valloittava oma itsensä, joka osaa naurattaa vanhempiaan hienoilla tempuillaan ja joka heittäytyy kaulaan kiinni pussatakseen ja halatakseen. Se suloinen pieni, joka tuo kirjan ja pyytää päästä syliin lukemaan sitä. Yksikin hymy tai halaus antaa anteeksi kaikki ne tuhat kiukkua. Mutta sillä hetkellä, kun lapsi on riivattuna ja mitkään manaukset ei auta, on omat hermot todellakin koetuksella. Olisivat varmasti ilman raskauttakin, mutta väsymys ja hormonit tuovat vielä mukavan pienen lisän tähän pinnan kiristelyyn. Ei se auta kuin vain laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Periksi kun ei missään nimessä pidä antaa. 

Hankalaa tästä uhmasta tekee vielä se, että Eikka on niin pieni, että hänelle on ihan turha selittää, miksi asia on kielletty. Tai voi toki kertoa, mutta eihän hän ymmärrä sitä lainkaa. Lahjonta, kiristys ja uhkailu eivät siis vielä tehoa. Tämä kyseinen kiukkupussi on vielä erityisen jääräpäinen tapaus ja omaa periksiantamattoman luonteen. Jos joku uskoo horoskooppeihin, niin Oinas lapsen tulkinta osuu meidän poikaseen välillä liiankin hyvin. Heh.

Jos jotain positiivista kaivaa tästä uhmavaiheesta, niin se on kyllä ehdottomasti ajankohta. Jospa meillä kävisi niin hyvä flaxi, että pahin olisi jo takanapäin kun pikkusisko tai -veli saapuu maailmaan. Toiveajatteluako? 

Lomaa ja levottomia öitä

Meidän perhe lomailee nyt yhdessä. Mahtavaa! I jäi ihastuttamaan (ja vihastuttamaan, hih.) meidän arkea neljäksi viikoksi. Tätä olen niin odottanut. Hyvä etten ole öitä laskenut. 

Loma alkoi pitkällä viikonlopulla siskoni perheen luona Turussa. Serkkutytöt innoissaan hoitivat Eikkaa ja pikku äijä oli aivan innoissaan tytöiltä saamastaan huomiosta ja seurasta. Päästiin nauttimaan kesän lämmöstä ja auringosta hyvässä seurassa touhuten.

Kaikesta kivasta ja hauskasta huolimatta viikonlopun shoppailuretket, autossa istuminen ja helteet eivät hellineet omaa oloa. Nyt issiästä vihloo niin, että kävely on tukalan kivuliasta ja turvonnut olomuotoni huvittaa kanssaihmisiä. Itseäni ei pahemmin naurata. Onneksi nyt hieman viileni ilma, niin jospa se olokin tästä kohenee. 

Raskausviikko 30 pyörähti käyntiin perjantaina. Vauvan liikkeet ovat muuttuneet taas voimakkaammiksi ja potkut tuntuvat suunnilleen jossain navan korkeudella. Eikka kääntyi viikolla 29 ja pää painoi siitä eteenpäin ikävästi. Voiko siis puhua jostain "pään kiinnittymisestä". Uudesta mönkijästä en osaa sanoa, miten päin hän milloinkin mahassa pötköttää, mutta olettaisin pään olevan useimmiten oikealla puolella, lonkkaluun takana.

Eikka on nukkunut juhannuksesta saakka äärimmäisen levottomasti ja nukkumaanmenosta on tullut oikea tahtojensota. Tunnin huutamisen ja nukuttamisen jälkeen hän vihdoin yleensä nukahtaa, mutta yöllä hän jossain vaiheessa havahtuu ja herää. Huutaa niin kauan kunnes otamme hänet viereen. Hän on nyt siis viisi yötä nukkunut meidän vieressä. Toissayö meni hyvin omassa sängyssä heräämättä kunhan nukkumaanmenosta vain oltiin ensin selvitty ja viimeyökin jo vähän paremmin, mutta aamulla herättiin jo kuuden jälkeen. Tänään hän nukahti isänsä syliin sillävälin kun olin keittämässä iltapuuroa. 

Eikkaa ei ole käytännössä koskaan tarvinnut nukuttaa ja 3kk iässä hän ei enää nukahtanut syliin tai viereen. Hän on aina viihtynyt omassa rauhassa nukkumaanmennessä ja nukkunut levottomasti vieressä. Nyt on muutenkin jotain pientä "vain äiti kelpaa" -juttua ilmassa ja ensimmäistä kertaa ihan kunnon vierastamistakin. Myöskin aikamoisia raivareita meillä koetaan melkein päivittäin. En ymmärrä mikä hänen on. Vähän tsuumailin, että saattaa olla kulmahammas tulossa. Tai sitten tämä on vain jokin vaihe. Uhmaa ehkä. Ehkäpä öitä helpottaa myös siirtymien omaan huoneeseen, mikä tivottavasti tapahtuu vielä tämän loman aikana.

P.S Vihdoin sain aikaiseksi tilata poikasen 1vee kuvia. Vielä on vaikea valinta edessä kun pitäisi päättää, että minkä kuvista suurennuttaisin olohuoneen seinälle. 

Kiukkua ja supistuksia

Kulunut viikko on ollut kaikinpuolin kuluttava. Vaikka toki paljon kivojakin hetkiä on ollut, on silti päällimmäiseksi jäänyt mieleen taaperon kiukuttelu ja tukalat supistukset. Kilttiin ja hyväntuuliseen lapseen tottuneena, tämä viikko on ollut kaaos.

Maanantaina kävin lääkärissä supistelujen takia. Kaikki onneksi oli kuitenkin kunnossa, mutta sairaslomalle olisi jäätävä. Jotenkaan se ei tälläkertaa yllättänyt. Edelliseen raskauteen verrattuna on suurempi riski, ettei tämäkään raskaus viikolle 40 mene. Suht rauhallisesti pitäisi osata ottaa, jotta täysiaikaseksi menisi. Ymmärrän kyllä, mutta pettynyt olen hieman. Toivoin saavani olla töissä edes muutaman päivän viikossa äitiyslomaan saakka, sillä kyllähän tässä saa kotona taas hetken olla syksystä eteenpäin. Mutta terveys ja vauvan hyvinvointi ovat tottakai nyt pääasia.

Meillä on lopetettu päiväunien nukkuminen. Argh! Aamulla herätään jo kuudelta ja koko päivä kukutaan joskus 20 minuutin unilla ja joskus jopa huiman tunnin. Mihin jäi ne 4-5 tunnin unet?! Kysyn vaan. Ollaan nukutettu sisälle ja ulos, ollaan ajeltu autolla ympäriinsä ja vaunuteltu tasaista ja epätaisaista tietä. Annettu huutaa ja koitettu nukuttaa syliin. Lopputulos on lähestulkoon kuitenkin aina sama. Liian vähän unta, jos laisinkaan.

Lapsi on siis kiukutellut koko viikon väsymystään. Hän on kuin joku riivattu kakara, joka satojen itkupotkuraivareiden jälkeen lopuksi vain nauraa hysteerisesti, hakkaa päätään sohvaan ja tekee kaikki ne tuhmuudet, mistä häntä on kielletty. Silmät kiiluen hän hyökkää kimppuun ja repii hiuksiani. Hiustupot nyrkeissään hän sitten nauraa ja ihastelee tekojaan. Jos häntä kieltää, hän nauraa. Mitä kovempaa komentaa, sitä kovempi hörönauru. Aivan mahdoton tapaus siis.

Pinna on siis ollut itsellä kireällä. Olen väsynyt aikaisista herätyksistä, jatkuvista supisteluista ja levottomista öistä. Pientä kitinää kyllä jaksaa kuunnella, mutta jatkuvaa valitushuutoa ja kieltämistä, ei tahdo nyt hermot kestää. Olen ollut jostain syystä normaalia paljon herkempi nyt viimeaikoina muutenkin. Olen itkenyt aivan älyttömän tyhmille ja turhille jutuille, onnellisille ja surullisille. Olen loukkaantunut todella pienestä, olen ollut vainoharhainen ja ylireagoinut asioihin. 

Minusta on tullut oikea karhuemo, joka suojelee poikastaan ja näytän hampaani heti jos joku uskaltautuukaan reviirilleni tai puuttuu asioihini. Hormonihirviö on astunut esiin. Räyh! En voi kun taas ihmetellä, kuinka nuo hormoonit saa ihmisen käyttäytymään niin oudolla tavalla, ettei itsekkään tunnista itseään. 

Viimeyö sujui jo paljon paremmin, joten jospa tänään kelpaisi myös päiväunet. Onneksi viikonloppuna on luvassa totaalista rentoutumista ja aikaa itselle ja ystäville. Enää yksi yö! 

Meillä asuu taapero!

Ei, ei, ei, ja EI. Sanavarastoni on välillä hyvinkin yksitoikkoinen. Lapsi selkeästi jo koettelee rajojaan. Hän tietää kyllä mihin ei saa koskea ja mitä ei saa tehdä, mutta hän tekee sen silti. Kun häntä kieltää, hän loukkaantuu. Joko hän itkee dramaattisesti tai sitten hän murisee ja kiukkuaa takaisin. Kielto ei tietenkään auta. Hän yrittää samaa heti uudestaan ja uudestaan. Kovapäinen kun on. 

Jos sotku ennen tarkoitti sitä, että vauvan lelut olivat pitkin olohuoneen lattiaa, tarkoittaa sotku nyt sitä, että lelut ovat pitkin taloa. Eikä sekään vielä riitä. Matto on rullalla jossain nurkassa, olohuoneen pöytää on taas käytetty taaperokärrynä ja se löytyy toisesta nurkasta, kengästäni löytyi kadoksissa ollut lapsen sukka, pärekorista kadonnut tutti ja pari lelua, vessapaperirulla on pyöritetty kasaksi vessan lattialle, lehtikorin lehdet on heitelty korista ja revitty, jokatoinen töpseli on irti seinästä ja laatikoiden, sekä kaappien sisältö on levitetty lattialle. 

Eikka ottaa jo askelia ilman tukea ja välillä hän innostuu ja kävelee jo pitkiäkin matkoja. Yleensä matka tyssää kynnyksen kohdalle ja meno jatkuu kontaten, mutta tänään on ollut ensimmäinen päivä kun hän on selkeästi kävellyt enemmän kuin kontannut. Hän osaa kiivetä sohvalle ja hän myös tietää kuinka sieltä tullaan alas, vaikkakin hän siinä kyllä vielä hieman tarvitsee apua. Hän pitää autoista ja osaa päristellä niillä leikkiessään. Eikalla on kuusi hammasta ja ne ovat puhjetessaan aiheuttaneet hieman kiukkua. Yöt ovat hampaiden puhkeamisen takia olleet välillä vähän levottomia, mutta onneksi vain vähän. Tutti rauhoittaa yöllä onneksi heti.

Eikka on edelleen kiltti ja hyväntuulinen lapsi. Hän on utelias, rohkea ja sosiaalinen. Hän viihtyy ihmisten seurassa ja tykkää leikkiä muiden lasten kanssa. Hän pitää leluista ja leikeistä, joista kuuluu kova metelija esimerkiksi imurointi on Eikan mielestä maailman parhainta tekemistä. Hän kulkee imurista kiinni pitäen ja nauraa räkättää mennessään. Hän on aktiivinen ja tykkää hieman rajuimmistakin vauhti leikeistä. Eikassa on villikon lisäksi myös rauhallinen puoli. Hän tykkää halia ja pusia ja kotona ollessa hän usein pyytää syliin ja tykkää rauhoittua siinä. Aamuisin kun hän herää, nostan hänet meidän sänkyymme, jossa hän tykkää vielä köllötellä kainalossa jonkin aikaa. 

Eikka on myös todella itsepäinen. Asioiden on mentävä tottakai niinkuin hän haluaa ja jos ei mene hän suuttuu ja kiukkuaa. Välillä hän suuttuu ihan itsekseenkin. Varmaan leluilleen, sillä kesken leikin hän saattaa murahtaa ja heittää lelut maahan. Sitten kiukkuaa itsekseen hetken, noukkii lelut ja jatkaa leikkiään. Kiukku kyllä usein unohtuu nopeasti kun keksitään vain jotain muuta mukavaa tekemistä ja vielä sellaista tekemistä onkin onneksi helppo keksiä.

Eikka syö kaikkea ja hyvällä ruokahalulla. En osaa sanoa mikä on hänen lempiruokaansa, sillä kaikki on tähän asti kelvannut, mitä hänelle ollaan annettu. Itsetehdyt ruuat kyllä tuntuvat maistuvan hieman paremmin kuin purkkiruuat, mutta kyllä valmisruuatkin ovat hätätapauksissa kelvanneet. Ainakin sen verran, että nälkä on lähtenyt.

Päiväunia Eikka nukkuu pääsäntöisesti enää yhdet pisemmät (n. 2-4h) ja ne nukutaan ulkona. Yöunille hän menee yleensä mielellään ja rauhoittuukin itsekseen sänkyynsä. Häntä häiritsee jos sängyn vieressä on joku ja varsinkin jos häntä yrittää nukuttaa. Silloin menee koko homma ihan leikiksi ja nukahtamisesta ei tule mitään. Vieressä hän ei osaa nukkua, sillä hän vain pyörii ja hyörii ja uni on todella levotonta. Liekö sitten kuuma vai mikä ahdistaa. Kun Eikka on nukahtanut hän nukkuu sikeasti, eikä heräile normaaleihin ääniin tai vaikka häntä siirtäisi muuallekkin nukkumaan. Myös vaipanvaihto onnistuu herättämättä herraa.

Ihan uskomatonta, että vauva aika on nyt Eikan osalta ohi ja tilalle on tullut itsepäinen ja eloisa taapero. Vuosi on mennyt aivan liian nopeasti! Olo on tosi haikea, mutta toisaalta sitä innoissaan myös odotta seuraavaa vuotta tämän rakkauden kanssa ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. 

Pian juhlitaan yksivuotiasta!

Hieman vanhemmuudesta

Ensimmäinen vuosi äitina alkaa olla piakkoin ohi ja se on kyllä ollut aikamoinen vuosi. Se on myöskin mennyt aivan hujauksessa ja ikäänkuin huomaamatta ohitse. Vuodessa on oppinut paljon uutta itsestään ja varmasti jollain tapaa äitiys on myös muuttanut minua. Arvomaailma on osaltaan toisenlainen kuin ennen ja asiat jotka ennen oli tärkeitä, ei välttämättä enää olekkaan ykkösenä listalla. Hieman sitä on myös ehkä unohtanut itsensä tässä vuoden aikana, eikä aikaa itselle juurikaan ole ollut.

Äitiys on ollut minulla haaveena aina. Kun kysyttiin mikä minusta tulee isona oli ensimmäisenä mielessäni, että "Äiti". Uskaltaisin sanoa, että äitiys on minulle ollut hyvin luontevaa ja selkeästi "minun juttuni". Toki siinä on haasteensa ja niitä huonojakin puolia ja välillä ihan paskojakin päiviä, mutta kaikinpuolin tunnen nyt olevani siellä missä pitääkin. 

Olen paljolti sellainen äiti kuin joskus aikanaan kuvittelin olevanikin, mutta on kyllä asioita joissa olen joutunut pyörtämään puheeni ja huomannut toimivani sittenkin toisella tavalla tai sitten asiat eivät vain ole menneet niinkuin olin suunnitellut ja ajatellut. 

Esimerkkinä siitä Eikan vieressä nukkuminen.  Päätin jo ennen lapsen syntymää, että Eikka nukkuu omassa sängyssä alusta asti ja vuoden ikäisenä siirtyy omaan huoneeseen. Noh, enää lapsi ei nuku meidän vieressä kuin ihan harvoin, jos aamuyöstä ei uni tule, mutta vielä 7kk ikäisenä vauva jäi jokaisen aamuyön syötön jälkeen viereeni nukkumaan. Vasta kun hän itse ei osannut enää nukahtaa viereeni, oli minun pakko aina siirtää hänet omaan sänkyynsä ja se jopa harmitti minua. Omaan huoneeseen kyllä olen lapsen laittamassa kunhan vain lastenhuone joskus valmistuu.  

Imetys onneksi meillä sujui alkukankeuden jälkeen mainiosti. Maitoa riitti ja lapsi söi. 4-5 kk iässä Eikka päätti lopettaa toisen rinnan syömisen. Enkä sitä väkisin kovin kauaa viittinyt hänelle tyrkyttää. Hienosti pärjättiin toisella tissillä melkein 9kk ikään saakka. Itsehän toki olin suunnitellut imettäväni vuoden ikäiseen saakka, mutta eihän lasta voi pakottaa. Tässä olen oppinut vuoden aikana, että imetys on juurikin sellainen asia, mitä ei voi millään lailla suunnitella ennen lapsen syntymää, eikä juurikaan vielä syntymän jälkeenkään. Se menee niinkuin se menee ja aina siihen ei voi itse vaikuttaa millään lailla.

No mites tää "meidän lapsi ei missään nimessä saa mitään herkkuja ennen 3 ikävuotta". No vähän oon ehkä lipsunu, mutta oikeasti vain vähän. Eikka on saanut maistaa lusikallisen jäätelöä, pieniä keksin muruja muutaman kerran ja laskiaspullan kantta sai hän hieman nuolaista. Eilen ekaa kertaa lapsi sai oikeasti herkutella, sillä hän sai pienen palan toscapiirakkaa, jonka sitten ihan itse sai syödä ja mutustaa. Toki enemmän piirakkaa oli lattialla kuin suussa.

Itsensä lisäksi on paljon oppinut uutta myös puolisosta. Miehestäni on lapsen syntymän myötä tullut enempi huolehtija-tyyppiä ja hieman empaattisempi hän on kuin ennen. Hänet näkee nyt myös puolison lisäksi vanhempana ja me yhdessä olemme tulleet aivan uusien asioiden eteen ja toki vasta nyt nähneet kuinka niissä asioissa toimimme ja mitä niistä ajattelemme. 

Mieheni kanssa olemme hyvinkin samaa mieltä lapsenkasvatuksiin liittyvissä asioissa (onneksi!), mutta toki on löytynyt myös pieniä erimielisyyksiä ja jopa yllättäviäkin mielipiteitä. Olemme kuitenkin löytäneet aina kompromissin asiaan, eikä ole tarvinnut asioista riidellä. Päätämme lapseen liittyvistä asioista yhdessä ja otamme huomioon toisen  ajatukset ja mielipiteet. 

Mieheltäni kysyin, että onko hänen mielestään meidän parisuhde muuttunut Eikan syntymän myötä. Vastaus oli, että "Eihän sitä edes ole enää". Hahaa! ihan tuota vastausta en odottanut, mutta kieltämättä tässä ei juurikaan ole ollut aikaa kahdenkeskeisille ravintolailloille tai lomille, mutta kyllä minulle on mainiosti kelvannut yhteiset elokuvaillat kotona kainaloon käpertyneenä. Itse lähinnä ajattelin vastaukseksi kysymykseeni sitä, kuinka lapsen tulo perheeseen on syventänyt parisuhdettamme ja mielestäni lähentänyt meitä puolisoina. Lasketaanko sitä nyt sitten parisuhteeksi. ;)

Vuosi 2015 - Instagram hetkiä

Kuluneeseen vuoteen mahtuu paljon. Paljon pieniä asioita ja jopa niitä kaikkein suurimpia asioita. Yhdellä sanalla kuvattuna vuosi oli onnellinen. Useammalla sanalla sanottuna vuosi oli myös jännittävä, pelottava, haasteellinen, toiveikas, raskas, odottava, iloinen, surullinen, opettavainen ja mitä kaikkea muuta. Tänä vuonna tapahtui suuria asioita. Kaikkein suurimpana vanhemmuus. Se toi mukanaan paljon uutta ja erilaista, jotain aivan  tuntematonta, josta nyt on jo pikkuhiljaa alkanut pääsemään jyvälle. Vanhemmuus on muuttanut meitä ja meidän tulevia vuosia suuresti. Tämä vuosi siis muutti käytännössä kaiken.

Alkuvuosi meni odotellessa. Yli neljä kuukautta olin kotona ja me mieheni kanssa odotimme. Välillä toivoin tosissani, että kaiken olisi voinut peruttaa, sillä oma vointini oli kamala. Oli rankkaa jäädä kotiin vain odottamaan. Päivät ei kuluneet, kun mitään ei voinut tehdä ja ajatukset pyörivät vain yhdessä asiassa. Odotusaika tuntui ikuisuudelta. Mutta odotus onneksi palkittiin suuresti huhtikuussa. Saimme täydellisen pienen pojan, joka on jo nyt opettanut meille niin paljon ja jota rakastamme enemmän kuin mitään muuta.

Olen saanut uusia ystäviä ja uuden suloisen kummilapsen. Ystäväni ovat saaneet lapsia. Yhteensä 9 lasta on syntynyt ystävilleni vuonna 2015 ja yhtä odotetaan syntyväksi helmikuussa. Huikeaa! Varsinainen vauvavuosi. 

Kun on koko vuoden ollut kotona ja viikonloput ovat olleet siis vapaita, on ehtinyt paljon viettää aikaa myös ystävien kanssa. Useimmiten ruuan ääressä (ainakin kuvista päätellen). Tänä vuonna on tajunnut perheen ja ystävien merkityksen toisella tavalla. Kuinka onnekas on perheestä ja ystävistä, jotka ovat lähellä. Heistä on suuri apu ja turva, varsinkin tässä elämäntilanteessa. 

Elokuussa tapahtui taas suuria. Ostimme talon. Talon josta pidämme ja jossa viihdymme, eli siis ostimme kodin. Heti ensisilmäyksellä ihastuimme taloon ja edelleen olemme sen lumoissa. Se tuntuu kodilta ja sitä se todella on. Meidän Villa Unelma. Remontoimme viisi viikkoa yötäpäivää ja vielä on paljon tekemistä, mutta pikkuhiljaa saamme talosta meidän näköisemme.

Lapsen kanssa aika on mennyt nopeasti. Liiankin nopeasti. Vauva on kadonnut ja tilalle on tullut taaperoa muistuttava pieni ukkeli. Jotain vauvan ja taaperon väliltä. Tuo pieni mies vain kävelee tukea vasten joka paikkaan. Pöydältä sohvalle, sohvalta tikkaille, tikkailta keinutuolille ja sitä rataa.

Minun vuoteeni on siis mahtunut paljon, vaikkapa vain pienen ihmisen verran. Toivon ensivuodesta yhtä onnellista vuotta ja paljon iloisia hetkiä.

Onnellista tulevaa vuotta myös teille kaikille!

Joulu on jo ovella

Viimeisiä viedään. Nimittäin jouluvalmisteluissa. Ensiviikolle jää kauppahommat ja ruokien laitto tottakai, sekä myös kuusen hankinta. Tyydymme tänävuonna hieman pienempään kuuseen, jonka asennamme jotenkin hieman korkeammalle, niin ettei pienet kätöset yllä. Katsotaan nyt, mitä siihen kehitellään. Kuusen koristeistakin puuttuu vielä tähti ja valot. 

Joulukortikuvat sittenkin tuli räpsittyä. Torstaina, eli ei siis yhtään liian myöhäistä. Ne piti alunperin ottaa jo paljon aikaisemmin, mutta ei ollut tonttulakkia. Vihdoin kun saatiin lakki, niin Eikka päätti ottaa iskua tuolilta ja sai kauniin mustan silmän, mikä ei oikein mätsää sen lakin kanssa. Nyt ekstempore päähänpisto, että vielähän ehtii. Torstai iltana kuvattiin, perjantaina käytiin sitten kehittämässä kuvat paikallisessa valokuvaliikkeessä ja maanantaina viedään vielä postiin. Yllättävän helppo kuvattava tuo meidän pieni tonttu, kun ei vaan yhtään yritä liikoja. Heh! 

Perjantaina juhlittiin meikämannen synttäreitä. 26 vee. Oujee! Eikka pääsi ekaa kertaa isoäitilään yökylään ja me saatiin tilalle muutama hyvä ystävä. Käytiin keilaamassa ja istuttiin loppuilta juustopöydän ympärillä. Oikein oli mukava ilta ja Eikallakin oli mennyt kaikki hyvin.

Omat synttärit kuuluvat ehdotomasti jouluun ja joulun odotukseen. Näin kun on aivan joulun alla syntynyt, on yleensä joululahjat ja synttäritlahjat saanut samassa. Toki lapsena muistettiin erikseen. Omat synttärit kun on juhlittu, tietää, että aivan kohta on siis joulu. Oi en malta odottaa!

8 Kuukautta

Aamu alkaa aina hampaattomalla hymyllä ja tarinoilla. Kun tarinat on kerrottu, naureskeltu ja muutamat suukot vaihdettu on pojalla seuraavaksi kiire lattialla ja hetken päästä aamupuurolle. Näin alkaa meidän päivät 8 kuukautisen ihanuuden kanssa. 

Eikka on aurinkoinen pieni mies. Hän on rohkea ja utelias, sekä hyvin vikkelä ja eläväinen lapsi. Myös tempperamenttisuutta ja itsepäisyyttä löytyy. 

Päiväunet hän nukkuu edelleen neljä kertaa päivässä ja ne kestää 
1-2,5 tuntia. Hän nukkuu pääsääntöisesti päikkärit ulkona ja siellä uni tuleekin aina nopeasti. Iltaisin tahtoo unille meno olla välillä hankalaa, sillä lasta kiinnostaisi nukkumisen sijaan 

enemmän sängyssä seisoskelu ja tapetin rapsuttelu.

Ruoka maistuu hyvin. Aamu- ja iltapuuro, sekä kaksi lämmintä ruokaa päivässä. Välipalaksi tissiä. Aamulla aikaisin herätään myös kerran tissille ja jatketaan sen jälkeen unia vielä hetken. Nokkamukista ollaan opeteltu juomaan, mutta se ei oikein suju. Paremmin Eikka juo ihan lasista tai mukista hörppien. 

Lapsi ei tahtoisi olla lattialla enää juuri laisinkaan. Hän vain seisoisi. Alas hän ei osaa vielä tulla. Hän kävelee tukea vasten jo hienosti vasemmalle päin. Vain vasemmalle. Oikealle päin hän ei liiku laisinkaan. Lempi puuha on pyöriä olohuoneen pöytää ympäri. Eilen hän käveli jo muutamia askelia eteenpäin tuolia työntäen mukanaan. 

Hän osaa kädellään jo näyttää mitä hän haluaa ja minne hän tavoittelee. Hän osaa suukottaa (Tai sitten hän vain yrittää syödä naamani). Hän myös osaa näyttää selkeästi mistä pitää ja mistä ei.

Eikka pitää mm. huomiosta, kutittelusta, koirista, kaukosäätimistä, ruuasta, musiikista ja televisiosta. Hän ei pidä liioin pukemisesta, vaipanvaihdosta, eikä nenän pyyhkimisestä. 

Vauva on kasvanut ja kehittynyt hurjasti. Eihän hän oikeastaan enää mikään vauva edes ole. Taaperoa tuo alkaa enempi muistuttamaan. ❤️

 

Yöjumppaa

Eikka on oppinut nousemaan tukea vasten. Hän on oppinut myös jo hieman kävelemään tuen kanssa. Jos sitä nyt voi kävelyksi kutsua, kun 7,5 kk ikäinen huojuvasti vispaa takapuoltaan ja ottaa haparoivia askeleita jonkin esineen perässä tajuamattaan itse, että mitä tapahtuu. Eikalla on myös suuri halu kiivetä. Jalka nousee korkealle ja jos vain se johkin ylttää, ponnaa hän itseään ylöspäin huonoin seurauksin. Monta kertaa päivässä saa lohduttaa kaatunutta lasta, joka itkee luultavasti enemmän säikähdystään kuin kipeää takaraivoa.

Yöt ovat olleet viimeiset viikot aika levottomia, nukkumaanmenemisistä puhumattakaan. Unissaan Eikka nousee sängyssä kontilleen, pyramidiksi tai "kaltereita" vasten. Tutti onneksi yleensä rauhoittaa lapsen heti, mutta on myös niitä hetkiä, kun tutti ei autakkaan. Muutaman yönä olen nyt testannut ja huomannut, että kun itse poistun makuhuoneesta rauhoittuu poika helposti sänkyynsä. Viimeyönä Eikka heräsi viideltä. Laitoin tutin suuhun, mutta ihmeellinen mumina jatkui. Jätin pojan mumisemaan ja menin sohvalle. Seuraavan kerran heräsin puoli seitsämältä ja silloin olikin jo ruoka-aika. Hieman maitoa ja sen jälkeen unta jatkettiin äidin ja isin mieliksi yhdeksään saakka.

Kaikki yöt ei ole ihan näin helppoja. Kuten ei esimerkiksi torstaina.

Nukahdin itse aika myöhään, ehkä joskus kello 00.30. Kello 02.44 heräsin ensimmäisen kerran vauvan itkahteluun. Tutti suuhun ja uni jatkuu. Vain hetken, sillä kello 03.00 herään uudelleen itkuun. Lapsi roikkuu pinnasängyn pinnoissa. Pää tyynyyn, peitto korviin. Nyt ei tutti autakkaan. Itku loppuu, mutta rimpuilu alkaa. Roikun unisena pinnasängyn reunalla niin, että käsissä ei kierrä kohta enää veri. Koitan pitää lapsesta kiinni, mutta ei auta. Hänen kädet vispaa niin, että voisi lentoon lähteä. Nostan peiton ja huomaan, että pieni mies on aivan litimärkä. Taas. Tuntuu nyt olevan jokaöinen ongelma. Vaikka tänä yönä ajattelin ottaa varman päälle ja vaihdoin vaipan vielä ennenkuin itse kävin nukkumaan. Vaihdetaan uusi vaippa, kuiva yökkäri ja jopa sukatkin olivat märät. Kostean lakanan päälle heitän paksun viltin ja  lapsonen takaisin sänkyyn. Sullon peiton reunoja hieman lapsen alle niin, että peitto jää hieman kapalomaiseksi. Palaan omalle paikalleni. Märkä vaippa ja yökkäri jää sängyn viereen lattialle, sillä en todella jaksa lähteä niitä kiikuttamaan mihkään. Aamulla sitten. Makaan sängyssä ja kuuntelen. Kuuluu muutamia pienen kantapään iskuja patjaan, pientä tuhinaa, peiton kahinaa ja tutin lussutusta. Poika on hereillä, mutta rauhassa. Katson kelloa, joka näyttää 3.33. Samassa tuhina muuttuu ähinäksi ja poika taas roikkuu kaltereissaan. Nousen laittamaan pään tyynyyn, peitto korviin ja unilelu kainaloon. Viritän pinnojen päälle peiton, jottei lapsi enää nousisi niitä vasten. Sängystä kuuluu pienen liikettä, mutta rauhallista sellaista. Ulkona tuulee kovasti ja I tuhisee vieressä. Hän ei tiedä yöllisistä touhuista mitään. Yritän saada itse uudestaan unta. Vielä kerran herään kitinään ja heiluvaan lapseen, joka pyrkii kontilleen. Tutti suuhun, mutta ei auta. Heiluminen ja huitominen jatkuu. Lapsi yrittää kääntyä jatkuvasti mahalleen. Kiinni pitäminenkään ei auta. Teen peitosta hänelle kapalon. Silittelen hieman ja pidän kiinni. Poika on melkein unessa. Jalka kuitenkin vain vispaa ja kun otan käteni pois hänen päältään aloittaa kädetkin. Itselle iskee vessahätä. Tottakai. Pakko se on mennä, vaikka pikkuinen onkin levoton. Palaan vessasta ja makuhuoneessa on aivan rauhallista. Kello on 3.52. Olen ennenkin yöllä huomannut, että välillä lapsi rauhottuu sillä aikaa kun itse käyn vessassa. Jotenkin se kai liittyy läsnäolooni ja ehkä maidon tuoksuun. 03.58 totean, että lapsi nukkuu. Yritän itsekkin.

Kello oli noin 05.40 kun heräsin lapsen ähinään. Ruoka-aika. Nostin pojan viereeni tissille. Kello 06.12 havahduin. Ruokailu oli ohi ja kylläinen kaveri nukkui vieressäni. Nostin lapsen takaisin omaan sänkyynsä ja mielellään olisin jäänyt itsekin vielä nukkumaan, mutta oli noustava, sillä siskontyttö tuli hoitoon jo aikaisin aamulla. 

Koko päivän väsytti aivan vietävästi. Käytiin lasten kanssa adventtikirkossa ja sen jälkeen mentiin isoäidin luo väsäämään joululaatikoita pakastimeen valmiiksi. Onneksi tälläisiä öitä ei ole joka yö.

Joululahjoista

Lunta on satanut viikonloppuna ainakin 30 cm. Puut on kauniin lumiset ja lumipenkat ja luonto on raikkaan näköinen. Mieli on heti paljon virkeämpi. Lumiset maisemat muistuttaa heti joulusta. 

En malta odottaa joulua! Joka vuosi sitä innolla odotan, mutta tämä joulu on erilainen, sillä se on monella tapaa ensimmäinen. Se on Eikan ensimmäinen joulu ja tottakai samalla myös meidän ensimmäinen joulu perheenä. Tämä on myös ensimmäinen joulu jonka vietämme omassa kodissamme ja sukulaiset tulevat meille. Tosin siis kylläkin vasta joulupäivänä. Myöskin ensimmäistä kertaa meinaan itse tehdä jouluruuat ja koristella kodin oikeasti jouluiseen fiilikseen.

Minulta on jo kyselty, että mitä poikamme haluaa joululahjaksi. Eli siis mitä äiti haluaa pojan saavan lahjaksi. Heh. Toki mieluusti jotain oikeasti tarpeellista. Eikkahan ei itse vielä tänä jouluna ymmärrä lahjoista muuta kuin lahjapaketin rapinan ja ehkä kauniin värisen paperin, joten varmastikkin se on vielä vanhempien tehtävä kirjoittaa hänen puolestaan pukille. 

Taaperokärryä me toivoimme pukilta ja  kuulemma toiveemme on kuultu. Myöskin olen sanonut, että keräiltävät lelut voisi olla kiva lahja. Esimerkiksi siis dublo legot ja puinen junarata. Ne kestävät käytännössä ikuisuuden ja varmasti tulevat olemaan mieluisia leluja. Lelut meillä muutenkin on tällähetkellä mallia vauva, joten en tiedä kuinka ne enää ensi keväänä kiinnostavat. 

Vaatteet toki ovat myös hyvä lahja ja lähipiiri varmastikkin jo tietää minkä tyylisiä vaatteita pojallamme on. Mieluusti aina yhden koon isompaa vaatetta, niin ei ainakaan ehdi käydä heti pieneksi. Kyseessä kun on ensimmäinen lapsemme, puuttuu meiltä myös paljon kaikkea isompien lapsien juttuja, kuten lastenastiat, ensi aterimet, potta, satukirjat, taapero lelut, pihalelut ja mitä kaikkea näitä nyt on.

Minäkin kirjoitin joulupukille. Toivoin nimittäin uutta rannekelloa. Sellaista hieman arkisempaa, jota voisin pitää käytännössä aina ranteessa. "Pukki" oli tämänkin toiveen kuullut ja kello komeileekin nyt jo ranteessa! I ihanuus toi sen tuliaiseksi. Voi miten ihana! <3
Toivoin myös uutta käsilaukkua. Minulla ei ole mitään sellaista hieman isompaa laukkua, vaan kamat kulkee aina hoitolaukussa tai marimekon isossa kangaskassissa mukana. Joku tyylikkäämpi "hoitolaukku" olisi mieluinen. Kassissa voisi vaikka lukea MK ;) 

Olen itse ostanut vasta yhden joululahjan. Muutama hyvä idea on mielessä, mutta siis vasta idea. Tykkään käydä jouluostoksilla niin, että pyörin kaupoilla ja mietin, että mikähän olisi kenellekkin kiva. Ei lahjojen ostaminen netistä ole yhtään niin mukavaa, sillä siitä puuttuu se fiilis. Täytyisi siis nyt vaan lähteä lahjaostoksille.

Pidän lahjojen antamisesta. Se on aina yhtä jännittävää, kun näkee jonkun avaamassa sinun antamaasi lahjaa ja näet hänen reaktionsa. Muutamana vuonna olen ollut niin malttamaton, että olen antanut I:lle joululahjan jo ennen joulua ja suunnilleen pakottanut hänet avaamaan sen. Jos hän ei ole suostunut olen yrittänyt vihjailla, mitä paketista löytyy, vaikka toinen haluaisi pitää yllätyksen aattoon saakka. En kestä nimittäin sitä salailua ja jännitystä! Viime jouluna sovittiin, että kumpikaan ei osta toiselle mitään lahjaa. Kuinka sitten kävikään.. Molemmat saivat yllätyslahjat jouluaattona! Hehee!