sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lyhyesti 2017


Vuosi on ollut melkoinen. Sen verran sumussa on tullut kuljettua osa vuodesta, että ihan piti tosissaan miettiä ja selata valokuvia, että mitä vuosi 2017 pitikään oikein sisällään. 

Alkuvuosi varsinkin on hieman hämärän peitossa. Meillä valvottiin öitä taaperon kauhukohtauksien takia vauva tissillä roikkuen. Kaksivuotias uhmasi ihan tosissaan ja samaan aikaan pienelle naiselle ei kelvannut kuin äiti. Väsytti ja hetkittäin vitutti. Jopa ehkä hieman masenti. Oloa ei helpottanut liitoskivut ja säryt, jotka kiusasivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen ja jotka vaikuttivat paljon omaan olemiseen ja jaksamiseen ja näin ollen meidän arkeen. Kivut ja säryt alkoivat helpottamaan vasta 8 kk synnytyksen jälkeen ja siinä samalla mielikin koheni.

Töihin paluu, opiskelujen suorittaminen loppuun, päiväkotielämä ja uusi arki kotona. Huhheijaa sanoisin. Aikamoista myllerrystä ja taistelua olen käynyt itseni kanssa viime syksynä. Minä, joka en ikinä juurikaan stressaa, olen stressanut koko syksyn; Olenhan varmasti hyvä ja osallistuva äiti, olenhan (edelleen) hyvä työntekijä ja hyvä työssäni, valmistunhan varmasti ja saan hyviä arvosanoja, kuinka lapsiin vaikuttaa kaikki mitä teen ja onhan heillä taas tänäänkin päiväkodissa mukana kaikki tarvittava.

Helpompiakin vuosia on ollut, mutta paljon huonompiakin voisi olla. Vaikka yksi rankimmista vuosista tämä on henkisesti ja fyysisesti ollut, on tämä silti yksi elämäni tärkeimmistä vuosista. Tämän vuoden haluan muistaa, sillä se pitää sisällään paljon tärkeitä, rakkaita ja ikimuistoisia hetkiä. Lyylin vauvavuosi. Neidistä on kasvanut mielettömän ihana taapero ja Eikasta on tullut niin iso ja fiksu poika. Molemmat ovat oppineet tämän vuoden aikana niin paljon uutta ja ovat yllättäneet taidoillaan vanhemmat monta kertaa. 

Parisuhteelle tämä ei ole ollut helppo vuosi. Onneksi loppuvuodesta elämä on ollut hieman seesteisempää ja puolisollekkin on ollut enemmän aikaa. Perheloma Kroatiassa tuli todella tarpeeseen koko perheelle, mutta erityisesti meille vanhemmille. Onneksi koko vuoden vierelläni on ollut mies, joka tuntuu ymmärtävän ruuhkavuosia ja minua paremmin kuin minä itse. 

Suuresti kiitollinen olen myös ihmisistä ympärillämme. Mahtavia ystäviä ja sukulaisia ja auttavaiset isovanhemmat. Heidän avullaan tästäkin vuodesta selvittiin kunnialla. Kiitos.

Vuoden 2015 kohokohta oli esikoisemme syntymä. Vuonna 2016 kohokohta oli tyttäremme syntymä. Vuoden 2017 kohokohta on, että saimme nauttia näiden parhauksien seurasta ja seurata heidän kasvuaan. Onnellinen olen vuodesta 2017. Toivon vuodesta 2018 vähintään yhtä onnellista, mutta en laita vastaan, vaikka elämä hieman rauhottuisi ja tasaantuisi. Vaikka hetkeksikin. 


Onnellista ja antoisaa vuotta 2018!

torstai 21. joulukuuta 2017

Joulu on joulu

Mikä on se juttu mikä tekee sinun joulustasi joulun? Jokaisella on jokin itselle tärkeä ja ehdoton juttu, mikä viimeistään tuo joulufiiliksen ja mitä ilman joulu ei tunnu samalta. Minulle joulu on perinteiden juhla ja perinteistä haluan pitää kiinni. Ne muistuttavat omista lapsuuden jouluista ja silloin joulu todella oli Joulu.

Minun jouluuni kuuluu perinteisesti riisipuuro, lumiukko -lastenohjelma, aamusauna, äidin jouluruoka tottakai, vadelmarahka, joulukuusi (mieluusti oikea, mutta olen oppinut kelpuuttamaan myös muovisen), kynttilöin valaistu hautausmaa, yhdessäolo, lahjat, glögi, Pandan juhlapöydän konvehdit ja jännitys. Lapsena jännitti niin, ettei edellisenä iltana saanut unta ja aamulla heräsi niin aikaisin, ettei vielä lastenohjelmatkaan olleet alkaneet. Jollain lailla minua jännittää edelleen joulut. Ei enää lahjojen takia niinkuin lapsena, mutta se jännitys vain kuuluu jouluun. Jännittää, vaikka ei ole mitään syytä jännittää. Se on kuin opittu tapa. 

Jouluruoka on tietysti yksi joulun keskeisimmistä asioista. Vaikkakin jouluruoka on perinteikäs ja tyylilleen uskollinen vuosivuodelta, niin jokaisella on ne omat suosikki herkut joulupöydässä. Minun joulu ei ole joulu, jos pöydässä ei ole kinkkua, rosollia ja vaaleanpunaista kermavaahtoa, lanttulaatikkoa, savustettua lohta, sienisalaattia ja vadelmarahkaa. Syön siis toki muitakin joulupöydän herkkuja, mutta nämä on ne, joita on ainakin santsattava.  Joulupuuro syödään kanelin ja sokerin kanssa ja mantelia koitetaan kaapia kilpaa kattilasta. Pähkinä-rusina-sekoitus on hyvää naposteltavaa juhlakattausta odotellessa. Vadelmarahka kruunaa jouluaterian joka vuosi. Vaikkakin jossain kohtaa itse ainakin yritin jo ehdottaa muuta jälkiruokaa ja leivottiin erilaisia kakkujakin, niin vadelmarahka on pitänyt pintansa ja pysynyt suosikkina. Joskus se on saanut vierelleen puolukkarahkaa, mutta senkin se päihitti. Vadelmarahka on todella tullut jäädäkseen. Mutta se on kyllä niin hyvää, että en ihmettele. Minun jouluuni kuuluu myös joka vuosi ähky. Kai sekin voidaan siis jo perinteeksi laskea.

Nyt kun on omia lapsia, odotan joululta eniten lasten iloa ja riemua. Meidän lapset eivät vielä osaa etukäteen jännittää pukkia, mutta isommat serkut jännittävät varmasti heidänkin puolestaan. Lyylille parasta joulussa varmasti on lahjapaperit, joita saa repiä ja nyhtää ihan pieniksi paloiksi. Eikka jo ymmärtää ja odottaa paketin sisältöä. Hän myös odottaa kovasti serkkuja isoäidin ja isoisän luo. En malta odottaa sitä riemua kun poika pääsee avamaan pakettinsa ja sieltä paljastuu jotain, mitä hän on kovasti pukilta toivonut. Onneksi ei ole enää montaa yötä.

Haluan vaalia perinteitä ja opettaa niitä omille lapsilleni. Jossain kohtaa, kun lapset ovat isompia, haluan luoda omia jouluperinteitä, joita lapseni voivat joskus opettaa omille lapsilleen. Joulu on ihanaa aikaa ja haluan, että lapseni voivat aikuisena muistella yhtä taianomaisia lapsuusjouluja kuin minä nyt. 


Riemullista ja tunnelmallista joulua kaikille!







sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Joulunodotusta

Joulukuun 10. päivä ja joulu tuntuu edelleen kovin kaukaiselta asialta. Mielessä on monta juttua, mitä pitää tehdä ennen joulua ja tänään hoksasin, että minunhan tulee kiire. Vaikka niin väitin tänävuonna olevani ajoissa ja olla stressaamatta joulua. Nyt viimeistään on aloitettava joulupukin hommat ja kohta on lyötävä lukkoon joulun suunnitelmat. Joululahjoja on pukinkonttiin kertynyt vasta muutama ja nekin itseasiassa odottaa postissa hakijaansa. 

Joulutähdet ja kyntteliköt ovat jo eksyneet meidän ikkunoihin ja ulos on viritetty "kausivalot". Pikkuhiljaa kotiin alkaa ilmestyä joulun tunnelmaa, vaikkakin tänävuonna paljon aikaisempia vuosia myöhemmin. Kuusta ei meille tänä(kään) vuonna tule, vaikka se niin ihana olisikin. En vain jaksa kokoajan olla nostelemassa sitä pystyyn ja kieltämässä lapsia. Pienen huonekuusen ostin koristamaan senkin päällistä ja olen pohtinut laittaisinko siihen muutaman koristeen tai valot. Kaunis se on kyllä sellaisenaankin. Kuusi on saanut vielä olla lapsilta rauhassa ja pahoin pelkään, että valot ja koristeet saattaisivat pilata sen rauhan. Eikka antaa joulukoristeiden kyllä olla rauhassa omilla paikoillaan, mutta Lyyliä ne tuntuvat kiinnostavan kamalasti. Hän ei onneksi ihan kaikkialle vielä yltä, vaikka onkin kova kiipeilemään ja hoksannut siirtää tuolia avuksi.




Meillä on joka vuosi koristeltu piparkakkutalo. Se on mun mielestä ehkä paras joulukoriste, sillä se tuo taloon joulun tuoksun. Vielä viimevuonna meillä sai piparkakkutalo olla aivan rauhassa, sillä Eikka ei ymmärtänyt sen olevan syötävää. Tänä vuonna... Luulen, että koristeet häviäisivät ensimmäisen vartin aikana, eikä talosta olisi murustakaan jäljellä enää seuraavana päivänä. Ei siis piparitaloa tänävuonna. Ehkä kenties ripustan pari sydänpiparia roikkumaan jonnekkin niin korkealle, ettei kiipeilytaitoiset taaperot pääse niitä tuhoamaan. Joulumyyjäisissä näin piparkakusta tehdyt linnunpöntöt. Se oli hauska idea! Se näyttäsi aika hienolta seinällä ja tarpeeksi korkealla se pysyisi jouluun saakka ehjänä. Pistetään harkintaan.

Tänä vuonna ajattelin päästä helpolla, enkä laita kotiin mitään jouluruokia, sillä eipä me niitä pyhinä olla syömässä. Jouluherkut nautitaan äidin pöydässä. Toki lasten kanssa leivotaan pipareita ja joulutorttuja vielä ennen joulua, mutta ei muuta. En myöskään mitään erikoisempaa joulusiivousta ajatellut kotona tehdä, mutta matot haluan jouluksi puhtaaksi, sillä ne kyllä todella ovat pesun tarpeessa. Kiitos aina vaan jatkuvien kurakelien. Tulisipa jouluksi valkea maa ja pysyvät pakkaskelit.


Joulunodotusta muillekkin!




torstai 7. joulukuuta 2017

Operaatio "Nyt nukkumaan"!

Meillä on vauvasta asti molemmat lapset nukahtaneet todella helposti itsekseen omaan sänkyyn. Laulut, sadut ja vieressä oleminen on päinvastoin häirinnyt nukahtamista. Eikka on nyt reilun vuoden nukkunut tyytyväisenä omassa huoneessa, eikä "isojenpoikien" sänkyyn siirtymisen kanssa ollut kesällä ongelmia. Nyt sitten kuitenkin me ollaan noin kaksi kuukautta tapeltu oikein raivolla nukkumaanmenon kanssa. Lapsi karkailee sängystä, juoksee karkuun ja nauraa. Tekee nukkumaanmenosta raivostuttavan leikin. Helposti pitkälle toistakymmentä kertaa hän ilmestyy huoneestaan olohuoneeseen ja vetkuttelee millä lie syyllä; pissattaa, janottaa tai on pakko saada sillähetkellä tietää mitä puput syö. Aina ei välttämättä huoneen ovi käy, vaan poika kiipeilee, leikkii ja tekee pahojaan huoneessa. Kiusaa huoneessa nukkuvaa pikkusiskoa ja temppuilullaan saa välillä herätettyä hänet.

Olen kokeillut laulaa, lukea, nukkua vieressä, istua vieressä, pitää kiinni, kokeillut erilaisia yövaloja, laittanut valot kokonaan pois, pitänyt huoneen ovea auki ja kiinni. Olen ollut huomioimatta ja huomioinut. Vaihdellut nukkumaanmenoaikaa ja kiristänyt, uhkaillut ja lahjonut. Alan olla jo tosi toivoton ja kyllästynyt joka iltaiseen taisteluun, joka eilenkin iltana kesti melkein puolitoistatuntia. Omat, eikä miehen, hermot enää tahdo kestää, joten tappelu lapsen kanssa asiasta syntyy todella helposti. 

Päiväunille menemisen kanssa on kotona sama juttu, vaikka harvemmin se kuitenkaa ihan yhtä kauan kestää. Päiväkodissa päiväunien kanssa ei ole ongelmia. Eikan täti oli hoitamassa lasta, eikä sinä iltana Eikka ollut kuin kerran tullut pois sängystään. Minulle ja miehelleni hän kuitenkin jaksaa temppuilla joka ilta ja vaikka kuinka kauan.

Olen jo miettinyt, että siirränkö lapsen takaisin nukkumaan pinnasänkyyn. Pääsee hän sieltäkin pois, mutta jospa hän kyllästyisi helpommin sängystä kiipeämiseen ja antaisi periksi aikaisemmin. Autoon Eikka nukahtaisi heti, mutta siihen en haluaisi häntä totuttaa, eikä minulla ole mahdollisuuttaa joka ilta häntä ajeluttaa.

Yritän lohduttautua ajatukseen, että tämä on vain ohimenevää, mutta alan epäillä asiaa. Ja jos tämä joskus rauhoittuu, niin varmasti sitten Lyylille iskee jonkinsortin ongelma nukkumisen kanssa. Yöt onneksi muuten ovat olleet meillä rauhallisia ja kaikki me nukutaan aamuun saakka sikeästi. Täytyy nyt olla edes siitä iloinen.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Kalkkimaalia kärryyn

Ostin facebook kirpparilta puisen tarjoiluvaunun huimalla neljällä eurolla. Lakkapinta oli kärsinyt ja käytönjälkiä löytyi, mutta täysin ehjä ja tukeva. Periaatteessa vaunulle ei olisi tarvinnut tehdä mitään ja muutaman päivän katselin kärryä ihan sellaisenaan, mutta jotenkin mielestäni kärry kaipasi kuitenkin uutta särmää, jotta se sopisi paremmin meidän keittiöön. 

Päädyin siis kaivamaan pensselin ja telan esiin. Maalasin tarjoiluvaunun mustalla Vintage Paint kalkkimaalilla ja laitoin pintaan mustan Vintage Paint vahan. Tuolla kalkkimaalilla maalaaminen on niin ihanan helppoa, kun ei vaadita hiontaa tai pohjamaalia, eikä maali haise voimakkaalle. Kunhan sutii vain. 

Lopputulos on mattapintainen ja syvän musta. Tykkään todella! Nyt mustat muoviset renkaat eivät enää hyppää silmille samanlailla kuin puunvärisessä kärryssä, vaan "sulautuu" tyyliin. Kokonaisuus on yksinkertaisen tyylikäs ja musta kärry näyttää mielestäni hyvältä vaaleanharmaan muurin kyljessä.

Paikkansa keittiöstä tarjoiluvaunu löysi kyllä heti, mutta vielä ei ole tavarat löytäneet vaunuun. Ihan mitä vain ei voi kuitenkaan vaunun päällä säilyttää, sillä matalalle tasolle yltää pienemmänkin uteliaat kädet ja isompi on hoksannut, että vaunu liikkuu pyörillä. 

Mitäs pidätte?

 





tiistai 7. marraskuuta 2017

Taaperon rankka elämä


Jos ei aina ole helppoa olla taaperon äiti, niin ei se ole kyllä helppoa olla taaperokaan. Ei ainakaan meidän taaperon mielestä. Aina vain kielletään, eikä mitään kivaa saa tehdä. Kuten piirtää ruualla pöytään, painia pikkusiskon kanssa, lähteä yöpuvussa päiväkotiin, pissata lattialle, lähteä kesäkengissä pakkasella ulos, syödä banaaninkuoria, hyppiä lenkkareilla kuralätäkössä tai leikkiä "juostaan karkuun"-leikkiä, kun aina silloin ollaan muka lähdössä jonnekkin tai pitäisi pukea ja on kuulemma jo kiirekkin. Taaperollahan menee ihan hermo kun ei saa tehdä mitään kivaa.

Vaikeuksia tuottaa myös illat kun pitäisi mennä nukkumaan, eikä saa jatkaa leikkejä. Taapero yrittää kertoa vanhemmille, ettei halua nukkua, että kun ei väsytä yhtään. Eikä vanhemmat millään usko. Sanovat vain, että nyt on nukkumaanmenoaika ja kantaa takaisin sänkyyn, vaikka taapero niin haluaisi vielä juosta taloa ympäri tai katsoa ihan vähän telkkaria. Janokin iskee jossainvaiheessa, mutta kolmannella kerralla kun lapsi pyytää lisää vettä janoonsa, äiti ei enää annakkaan. Ei muka voi janottaa enään. Ilta yleensä päätyy siihen, että taapero suuttuu vanhemmilleen kun he eivät tajua, että silmien hierominen ja haukottelu ei tarkoita, että väsyttää ja että häntä janottaa (tai pissattaa) edelleen vaan. Pakko kiukutella, koska vanhemmat ei muuten tajua. 

Taaperon pitäisi aina olla reipas. "Syö reippaasti, kävele reippaasti, ole nyt reippaasti..." Mutta ei taapero halua olla reipas. Ei hänellä ole kiire ruokailla tai kiire yhtään minnekkään. Ei hän halua olla reipas pelottavissa ja uusissa tilanteissa. Ei halua, vaikka vanhemmat vaatii. Kilttikin pitäisi aina olla. Nyt varsinkin kun tontut kurkkii. Eihän aikuisetkaan ole aina kiltisti. Isikin ottaa joskus lelun(lue: jotain kiellettyä)taaperon kädestä, vaikka eihän toisen kädestä saa ottaa. Äitikin joskus huutaa, vaikka on sanottu, ettei saa huutaa. Ei taaperonkaan siis tarvitse ihan aina olla kiltti. Joskus voi olla tuhma.

Mutta kuinka mahtavaa ja jännittävää on päästä kauppaan. Omien pikkukärryjen kanssa on todella siistiä juosta hyllyjen välissä käytäviä ja liukua polvilleen lattialla. Parasta on kun iskä tai äiti juoksee perässä. Jotain ne huutaa, mutta taapero ei omalta metelöinniltään kuule, mitä ne sanoo. Taapero osaa kerätä kärryihin myös kaikkea kivan näköistä kyytiin, jotka tylsät vanhemmat kuitenkin ottavat kärryistä pois. Joskus taapero menee myös autokärryillä, mut ne on vähän tylsät, koska äiti työntää niitä niin hitaasti. Kyydistä onneksi pääsee itse pois, niin voi juosta käytäviä pitkin. Taaperon mielestä karkuleikki ja kiljuminen on ihan parasta, mitä kaupassa voi tehdä. Ja sit harmittaa kovasti (ja äänekkäästi) kun vanhemmat kieltää ja kun pitää lähteä kaupasta pois. Äiti ja iskä usein kantaa taaperon väkisin autoon, vaikka taaperolla olisi hyvä leikki ollut vielä kesken.

Taapero onneksi harvoin kärsii tylsyydestä. Hän kyllä aina keksii jotain tekemistä. Esimerkiksi kun autossa on tylsää istua, taapero viihdyttää itseään potkimalla etupenkkiä. Tämä leikki on entistä kivempi, mitä kuraisemmat kengät on. Riisuu vaatteitaan ja kokeilee kuinka kauas ne autossa lentää. Hän myös irroittaa oman ja siskonsa turvavyön, jotta he voisivat leikkiä yhdessä takapenkillä. Mutta kokoajan äiti ja iskä komentaa. Älä potki penkkiä, älä ota kenkiä pois, ei voi irroittaa turvavyötä, älä heitä mitään etupenkille,  ISTU ALAS!! Eivät ymmärrä kuinka tylsää on vain istua paikallaan ja katsella ikkunasta ulos, että jos vaikka näkyisi jännittävä kaivinkone, jota ei koskaan kuitenkaan näy. Taapero ilmoittaa kuuluvasti koko loppumatkan, että haluaa pois autosta.

Meidän perheessä kukaan ei ole oikein aamuvirkku. Taapero varsinkaan. Aamut siis usein on niitä rankimpia. Yleensä lapset heräävät hoitoaamuina ennen herätyskelloa, mutta eilen aamulla meillä oli normaalia aikaisempi herätys. Taapero heräsi yllättävän reippaasti ja nousi sängystä omin jaloin ilman pitkää taivuttelua. Se olikin sitten sen aamun ainoa hyvä asia. Mikään ei sujunut ja kaikki oli väärin. "En haluu" oli aamun hokema. Vaatteet olivat väärät ja vain yökkäri olisi kelvannut päälle. Pikkusiskonkin vaatteet olivat väärät. Vaippaa ei saanut vaihtaa ja päiväkotiin oli lähdössä väärä pehmolelu mukaan. Viimeinen niitti oli, kun taapero laittoi kädet housujen taskuihin ja tajusi, ettei hänellä ollut yhtään rahaa. Siitä seurasi todella iso harmistus, meteli ja itkupotkuraivarit. (Ei hänellä ole koskaan taskuissaan rahaa ollutkaan.) Onneksi äidin halirutistus auttoi taas ja vastoinkäymisistä huolimatta ehdittiin ajoissa päiväkotiin. 

Kyllä tämä joskus helpottaa, taaperoidenkin elämä. 




keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Moi pitkästä aikaa!

Blogi on ollut monestakin syystä, ja osittain tarkoituksellisesti, nyt syksyn tauolla. Kovasti on tehnyt mieli kirjoittaa ja joitain luonnoksia on syntynyt, mutta hiljaiselo blogin puolella on säilynyt. Osittain henkilökohtaisista syistä ja osittain yksinkertaisesti kiireisen arjen takia.

Elämä on tällähetkellä yhdellä sanalla kuvattuna hektistä. Aikaa ei löydy itselle, eikä oikein muillekkaan. Töitä, lapsia ja kotihommia. Sitä se pääsääntöisesti on. Vapaapäiville kertyy aina sitten niin paljon ohjelmaa ja tekemistä, että missään välissä ei tunnu olevan aikaa hengähtää ja vain olla. Ja olempa huomannut, että kun sellainen hetki joskus harvoin tulee, että voisikin vain olla, niin kyllähän siihenkin keksii jonkun rästihomman, mikä on odottanut vuoroaan.

Syksy toi tullessaan päiväkotiarjen meidän perheeseen. Se on helpottanut arkea kovasti, mutta onhan siinä ollut monen monta juttua mitä pitää opetella ja muistaa. Lapset viihtyvät päiväkodissa tosi hyvin, eikä meillä ole ollut ongelmia hoitoon jäämisen kanssa. Eikka varsinkin on mielissään uusista kavereista ja leikeistä. Pidemmän vapaan jälkeen hän jo kysyy koska mennään päiväkotiin ja hoitoaamuisin hommat rullaa jouhevasti, sillä poika on reippain mielin lähdössä hoitoon. Lyyliä alkuun hieman jännitti päiväkoti ja uudet ihmiset, mutta onneksi päiväkodista löytyy tuttu ja turvallinen isoäiti kenen sylistä on ollut hyvä tutustua uuteen arkeen. Toki lapset ovat kotona reagoineet muutokseen omilla tavoillaan ja vanhempien huomiosta tuli helposti alkuun tappelua. Nyt onneksi on alkanut kotonakin elämä rauhoittua. Ainakin taas hetkellisesti. 

Me ollaan onneksi oltu terveitä. (Koputtaa puuta). Lyylillä teki neljä hammasta samanaikaisesti tuloaan ja ne nostivat muutamana iltana kuumeen, mutta ei niistäkään ole muutoin juuri harmia ollut. Hieman ruokahaluttomuutta välillä ja öisin on saattanut joutua laittamaan tytölle tutin suuhun. Yöt meillä on muutoin nukuttu pääsääntöisesti todella hyvin. Siirrettiin Lyyli nukkumaan Eikan kanssa samaan huoneeseen ja se kyllä rauhotti Eikan yöllisiä vaelluksia ja itkuja. Välillä havahdun, että Eikka on yöllä kömpinyt väliimme nukkumaan, mutta ihan ilman itkuja tai meteliä. Lyyli se edelleen porskuttaa unta kaaliin sen 12 tuntia heräämättä. Hän on kyllä aina ollut loistava nukkuja.

Meillä kovasti jo odotetaan kunnon lunta ja joulua. Eikkakin jo tietää, että tontut kurkkii ikkunoista ja  että joulupukki tuo lahjoja vain kilteille lapsille. Ei kyllä tunnu silti käytökseen vaikuttavan. Hehe! Hän toivoi joulupukilta lahjaksi voimarenkaita (voimistelurenkaat), mutta sellaiset löytyikin sattumalta jo isoisän ja isoäidin varastosta. Niissä on nyt kiikuttu ja opeteltu uusia temppuja. Eikka käy kerran viikossa telinevoimistelu-jumpassa ja se onkin aina viikon kohokohta! Lyylikin on oppinut uusia temppuja, nimittäin hän lähti toissapäivänä kävelemään. Ensiaskeleet kesti melkein kahden metrin matkan verran. Mahtavaa!

Yritän taas päästä kiinni kirjoittamiseen ja julkaista myös niitä kirjoituksiani säännöllisesti. Ehkäpä tämä elämäkin joskus rauhoittuu tai sitten tähän vauhtiin tottuu jossain vaiheessa. Toivottavasti jompikumpi!





tiistai 12. syyskuuta 2017

Yksivuotias neiti


Meidän pieni tyttömme täytti vuoden. Se tarkoittaa sitä, että meillä ei enää virallisesti ole vauvaa (Nyyh!), mutta taaperoita kaksin kappalein. Tosi haikea juttu. Ihan liian nopeasti hurahti taas vauvavuosi ohitse. Toisaalta kuitenkin hyvä juttu, sillä moni asia helpottuu sitä mukaan kun lapsi kasvaa ja oppii uutta. Ja kaikkea sitä oppimista ja uuden oivaltamista on mahtava seurata vierestä.  

Lyyli on edelleen rauhallinen ja erittäin tyytyväinen lapsi. Hän ei juurikaan valita. Kaikki on hyvin kun vain on ruokaa riittävästi ja äiti lähellä. Pahin vierastaminen on onneksi ohitse, eikä tyttö enää jää huutamaan minun perääni töihin lähtiessä, mutta kyllä edelleen äiti on aika tärkeä. Minun läsnäollessa, minun on todella oltava läsnä tai ainakin näköyhteyden päässä. Jännittääkin kuinka käy kun päiväkoti aloitetaan. Lyyli yleensä sopeutuu uusiin asioihin nopeasti ja ongelmitta, mutta eroahdistus tuntuu olevan tytöllä suuri.

Ihana, iloinen, tyytyväinen, sosiaalinen, nautiskelija, herkkä, tutkiskeleva, fiksu, jääräpäinen ja tempperamenttinen. Näin kuvailisin meidän suloista Lyyliä. Hänellä on tumman ruskeat silmät ja tukkakin on ennemmin tumma kuin vaalea. Se vähä mitä nyt on. Neiti on pieni ja hentoinen. Ei ole liiemmin ylisöpöjä reisimakkaroita tai hassun hauskaa kaksaria, niinkuin veljellään aikanaan. Pienet ripakintut, joiden varaan neiti nousee ja joilla hän ottaa hetkittäin liiankin rohkeita askelia tukea vasten. Rohkeasti ja päättäväisesti hän pyrkii eteenpäin, vaikka taitoa vielä puuttuu.

Lyyli rakastaa nukkumista. Kun vien hänet päiväunille, hänellä on pieni hymy kasvoilla. Aivan kuin se olisi päivän kohokohta; päikkärit. Hän jää sänkyyn aivan hiljaa ja nukkuu noin kaksi tuntia. Iltaisin sama juttu. Hänen on saatava tärkeä pöllö-pehmolelu kainaloon ja sen jälkeen hän tyytyväisenä jää pöllön kanssa nukkumaan. Hyvin harvoin hän jää itkemään, eikä juuri koskaan ole jäänyt leikkimään tai häiläämään sänkyynsä. Hän nukkuu 11-12 tuntia heräämättä, eikä hänen kauneusuniaan häiritse vaikka vaihdettaisiin kakkavaippa välissä tai vaikka Eikka itkee kovaan ääneen vieressä. 

Lyyli ottaa rennosti. Hän ei tosiaan valita turhasta, eikä hänellä ole ollut koskaan kiire. Hän nauttii pötköttelystä ja sylistä. Kesken leikkien hän saattaa pötkötellä lattialla hymyillen ja seuraillen isoveljen touhuja. Hän pyytää syliin ja halii. Välillä intoutuu pussailemaankin kovasti. Ihan aina Lyyli ei kuitenkaan ole iloinen ja tyytväinen pötköttelijä. Hänellä myös menee joskus hermot ja kun ne sitten menee, niin se huomataan ja kuullaan. Tempperamenttia löytyy ja ihan heti hän ei harmistustaan unohda. Hän osaa pitää omia puoliaan ja luulen, että vielä jonain päivänä isoveli jää pienelle ja pippuriselle toiseksi. 

Innolla odotan millainen taapero pienestä rakkaasta kasvaa ❤


Kuva: Miia Juntunen

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vessan uusi ilme

Pienten lasten kanssa vuorokaudessa on hyvin rajallisesti aikaa. Remontoinnit ja suuremmat kodin askareet on hyvä yleensä toteuttaa molempien vanhempien ollessa kotona tai päiväunien aikana, jos vain ehtii, eikä tuota liikaa meteliä. Teimme pintaremonttia meidän "kakkosvessaan" aina kun ehdimme ja jaksoimme. Minä sen viime kesänä aloitin. Ison mahan kanssa ähersin pienessä vessassa, jossa hyvä kun mahduin kääntymään. Ajattelin, että kuinka kätevää kun saa vessan rempattua ennen vauvan syntymistä ja pääsee vauvan pyllyn pesemään hoitopöydän lähellä. Vauva syntyi ja mieheni jatkoi remonttia. Vessa valmistui vauvan ollessa 10 kk ikäinen. Eli melkein ajallaan. Hahaa! Enää ei ole hoitopöytää, eikä meidän "vauvan" pyllykään taida enää tuohon pieneen lavuaariin mahtua, mutta toinen vessa on silti tarpeen.


Maalasimme harmaat seinät valkoiseksi ja vaihdoimme tapetin. Ennen tapettia oli vain pienellä seinällä pöntön takana, mutta me tapetoimme myös viereisen seinän. Se toi paljon enemmän vessaan ilmettä, kuin vain valkoinen seinä. Vanha, liasta pinttynyt ja kellastunut lattiamatto vaihdettiin tummaan viinyyliin, mikä tuntuu oikein mukavalta jalan alla. Lavuaarin yläpuolelle iskettiin laatat ja viereen puinen taso.  Laatat ja taso olivat ylijäämiä keittiö remontista ja tapetin saimme ystäviltämme. Heiltä oli jäänyt ylimääräiseksi juuri sen verran kuin tarvitsimme. Remonttia varten ostimme siis vain valkoisen maalin ja lattiaan vinyylin. Rahallisesti ei siis suuri investointi.

Kyllä nyt kelpaa asioida pienessä vessassa!







keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Sattuipa kerran parkkipaikalla - "kun vanhemmat ei aina jaksa"

Mitenhän tätä tarinaa alustaisin... noh, Eikka on ihan tavallinen kaksivuotias, jolla esiintyy uhmaa ja jota kiukuttaa, kun ei saa tahtomaansa läpi. Eikka omaa lisäksi erittäin tempperamenttisen ja jääräpäisen luonteen. Lisäksi hänellä on tavallista paljon kovempi ääni. Varsinkin huutaessaan. 

Yhtenä tavallisena päivänä, päätimme lähteä koko perhe yhdessä kaupoille. Eikka halusi ottaa uuden vesipyssyn mukaansa ja se oli ihan ok. Olihan autossa istuskelua luvassa yli puolituntia ennen kaupoille pääsyä.  Tavaratalon pihassa kuitenkin ilmeni ongelma. Lapsi ei halunnutkaan jättää vesipyssyä autoon odottamaan, vaan vaati saada ottaa sen mukaan myös kauppaan. En suostunut siihen, vaan otin vesipyssyn pois pojan kädestä, laitoin sen auton penkille ja nostin lapsen ulos autosta. Itkuhan siitä tuli. Yritin selittää lapselle tilannetta ja kerroin useaan otteeseen, että vesipyssy odottaa häntä autossa. Ei auttanut. Huuto vain yltyi. Yritin samalla pukea lapselle päälle takkia, sillä ulkona tuuli kovasti. En saanut takkia päälle, sillä Eikka pisti vastaan. Hän riuhtoi, huusi, kiljui ja hakkasi auton kylkeä kämmenillään. Hetken aikaa yritin saada takkia pojan päälle ja koitin vaihtaa puheenaihetta. Lasta ei kiinostanut muu kuin vesipyssy. Lopulta en sitten vain jaksanut enää yrittää, sillä se kaikki tuntui aivan turhalta. Lapsi ei kuunnellut minua lainkaan, eikä näyttänyt lainkaan rauhottumisen merkkejä. Riuhtaisin puoliksi päälle saadun takin pojan päältä ja viskasin sen autoon, pamauttaen samalla oven kovasti kiinni. Korotin ääntäni ja sanoin lapsen jäävän pian autoon odottamaan, jos ei hän rauhottuisi. Nostin pojan syliini ja lähdimme kävelemään kaupan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsi pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan ja huuto muuttui kitinäksi.

Parkkipaikalta kaupan eteen päästyämme, tuntematon mies kysyi minulta vakavana, että mikä "häppeninki" meillä oikein oli. Kerroin lasta harmittaneen, ettei saanut ottaa vesipyssyä mukaan kauppaan. Miehen ilme muuttui vakavasta hieman hymyileväksi ja hän totesi, että onhan se toki vakava paikka. Perässämme tuli kaksi vahempaa naista. Toinen alkoi juttelemaan Eikalle. Kyseli mistä poika oli niin harmistunut. Hymyili lempeästi lapselle ja oli hyvillä mielin, että tämä oli saanut mielenstä takaisin. Toinen nainen ei ollut kuitenkaan niin ymmärtäväinen. Hän alkoi puhutella minua. Hän oli kuulemma lukenut kasvatustieteitä, joten hän siis tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi kuulemma, että lapset kiukuttelevat ja on ihan ymmärrettävää, että vanhemmilla saattaa joskus vähän mennä myös hermot. Että vanhemmatkin on joskus väsyneitä lapsen turhanpäiväiseen kiukutteluun. Hän toisti sanoja "joskus" ja "vähän". Hän ei selvästikkään ymmärtänyt minun käytöstä lasta kohtaan. Hän käveli perässäni kauppaan saakka selittäen kuinka minun tulisi ymmärtää, että lapset joskus kiukuttelevat. 

Ymmärrän jotenkin tilanteen. Eikka kun suuttuu, hän ei kitise tai kiukuttele. Hän kiljuu ja huutaa. Ja molempia todella kovaa. Ihan varmasti jokainen kääntyi katsomaan meitä sillä parkkipaikalla. Lisäksi vielä auton paukuttaminen. Meteliä riitti, eikä se välttämättä kaikkien korvaan kuulosta normaalilta uhmaikäiseltä, joka ei saa tahtoaan läpi. Minä korotin ääntäni. Saatoin jonkun mielestä jopa huutaa. Mitä muutakaan. Kun lapsi itse huutaa sen minkä vaan pystyy, ei hän kuule minua, jos yritän jotain tavallisella äänellä hänelle sanoa. Ja sitä olin kuitenkin jo jonkin aikaa tilanteessa yrittänyt. 

Ihmisten reaktio hämmensi minut täysin. Luultavasti minua nyt pidettin hirviöäitinä, joka huudatti lastaan ja kehtasi vielä huutaa itse hänelle. Uhkailikin mokoma. Kaikki näkivät tilanteen, mutta kukaan ei tiennyt, mistä oikeasti oli kysymys. Silti reaktio oli aika negatiivisen sävyinen. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä olisimmeko tarvinneet vaikka apua tai oliko meillä kaikki hyvin. Minun rauhoitellessa taaperomyrskyä mieheni seisoi vieressämme Lyyli neiti sylissään, joka kikatti isoveljen sätkyilylle. Näin vakava tilanne meillä siis oli. 

Itse en kehtaisi mennä kyselemään kiukuttelevan lapsen vanhemmilta, että mikäs on homman nimi. Saati kertomaan heille, että lapset joskus kiukuttelevat ja se on ihan normaalia. On toki eri asia, jos vanhemmat kurittaisivat lastaan fyysisesti tai esimerkiksi käyttäisivät nuhdellessaan todella karkeaa kieltä ja nimittelisivät lasta. Sellaiseen tuleekin puuttua ja tarkistaa, että kaikki varmasti on hyvin. Ehkä kuitenkaan siinäkään tilanteessa ei ole ulkopuolisten asia jakaa omia kasvatusmetodioitaan vanhemmille. 

Asiaa kommentoineet olivat jo selkeästi vanhempaa sukupolvea. Ehkä aika on kullannut muistot tai sitten heidän lapset eivät vain koskaan kiukutelleet. Jos heillä edes on omia lapsia. 





torstai 20. heinäkuuta 2017

Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.



tiistai 20. kesäkuuta 2017

Seesteisempää

Elämä on hetkittäin ollut aivan hurlumheitä ja se on myös ollut syynä hiljaiseloon täällä blogin puolella.  Kahden pienen lapsen kanssa kotona ei ole tullut tylsiä hetkiä. Ei ole tarvinnut miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Jos jotenkin kummassa on käynyt niin, että on tullut pieni hetki ilman, ettei kukaan kaipaa tai mihinkään ei ole hoppu, olen ollut liian väsynyt tekemään mitään ylimääräistä tai oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut.  

Lopputalvesta oli sellainen kuukauden kestävä vaihe, jolloin tuntui, että tekisi mieli ottaa jalat alle ja paeta. Eikalla oli aivan mahdoton uhmavaihe päällä. Kiukuttelu alkoi aamulla aikaisin ja kesti niin kauan kunnes illalla nukahti. Päiväunet takkusivat ja nukkumaan käytiin aina ison huudon ja taistelun kanssa. Yötkin valvottiin osittain hänen kanssaan. Kauhukohtauksia tai jotain muuta kiukkua. Milloin mitäkin. Samoihin aikoihin Lyylillä alkoi kova vierastaminen ja eroahdistus. Vain minä kelpasin hänelle, enkä saanut kotonakaan poistua näkyvistä. Öisin hän heräili useammin päästäkseen viereen tai tissille.

Yöt siis meni nukkuessa pätkissä tai valvoessa. Miehen ollessa yövuorossa olivat yöt välillä melkoisia yksin hoitaa kun lapset huutivat samaan aikaan. Päivisin olin välillä niin väsynyt, että yritin vain pysyä hereillä ja selvitä seuraavasta tunnista. Uhmaikäisen kiukkuttelu ja tottelemattomuus sai omat hermot todella koetukselle. Eikä pinna vaan yksinkertaisesti aina kestänyt. Silloin täällä huudettiin kaikki. Minä ja uhmis toisillemme ja vauva huuti huomiota väliin. Miehen tullessa kotiin täällä saattoi itkeä kaikki tai sitten vain minä. Yleensä vain minä. Olin yksinkertaisesti vaan niin väsynyt. Olisin antanut mitä vain yksistä kunnon yöunista, nimittäin uskon, että hermot olisivat kestäneet sen kaaoksen paljon paremmin, jos nukuttuja tunteja olisi ollut yössä enemmäin kuin neljä ja nekin pätkissä. 

Nyt elämä on kuitenkin hyvinkin seesteistä. Tai no siis niin seesteistä kuin se voi kahden pienen lapsen kanssa olla. Eikka on edelleen vauhdikas ja tempperamenttinen oma itsensä, mutta kaksivuotiaan päähän on ilmestynyt hivenen järkeä ja hetkittäin jopa jonkinlaista malttia. Enään ei jokatoinen sana itsellä ole "ei".  Lyylillä alkaa pahin vierastaminen olla ohi. Iskäkin kelpaa taas, mutta edelleen hän on kovasti äidin perään. Viihtyy kuitenkin kotona ilman minun aktiivista läsnäoloa ja muiden sylissä on jo ihan ok, jos äiti vaan on vieressä. Nyt hän tosin pari päivää teki alas toista hammasta ja sekös se sai neidin takertumaan entistä enemmän äidin helmoihin.

Päiväunet maistuvat molemmille ja kumpikin nukkuu yönsä tällähetkellä hyvin, eikä meillä heräillä öisin. Eikka nukkuu 12-13 tuntia ja Lyyli 11-12 tuntia. Me vanhemmat saamme siis nukkua pitkät unet, jos vain maltamme mennä ajoissa nukkumaan. Harvoin sitä vain malttaa. 

Lapset ovat alkaneet leikkimään enempi yhdessä. Molempia naurattaa välillä kovasti toisen puuhat ja ilmeet. Eikka kovasti huolehtii pikkusiskosta. Syöttää ja juottaa häntä, sekä välillä tarkistaa onko pikkusiskolla kenties kakka vaipassa. Jos siskolla on paha mieli, hän silittää päätä ja antaa tutin.  

Tällaisena hetkenä tästä arjesta nauttii kovin. Nämä hetket pitäisi muistaa aina silloin, kun taas arkea koetellaan jollain lapsen kehitykseen ja kasvuun kuuluvalla vaiheella. Ne kun onneksi ovat aina ohimeneviä, vaikka joskus tuntuvat loputtomilta. 




maanantai 29. toukokuuta 2017

Pikkuhiljaa uutta arkea kohti



Viimeinen äitiyslomakuukausi on nyt meneillään. Fiilikset on aika ristiriitaiset. Odotan suurella innolla töihin paluuta ja työkavereita, mutta samalla olen kauhuissani uudenlaisesta arjesta ja toisaalta myös surullinen siitä, että kohta en olekkaan enään lasten kanssa kotona. 

Kun on käytännössä kolme vuotta elänyt jonkinlaisessa omassa raskaus-, ja vauvakuplassa, tuntuu yhtäaikaa hämmentävältä ja mahtavalta puhkaista se kupla. Olen iloinen siitä, että pääsen töihin ja ihmisten pariin. Pääsen taas jyvälle siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa taas muustakin kuin vaippamerkeistä ja uhmaiästä. Ehkäpä peilikuvakin alkaa muistuttamaan harmaan kotiäidin sijaan minua itseäni. Ehkäpä vaatekaappiin pitäisi siis ostaa uusia vaatteita. Sellaisia, jotka eivät ole mallia mamma tai imetys. Saattaa myös olla, että joudun opettelemaan hiustenlaitoin ja meikkaamisen uudelleen.


En ole "kotiäiti" -tyyppiä. Olen kyllä todella viihtynyt kotona nyt nämä reilut kaksivuotta, mutta on ollut mahtavaa päästä välillä "vierailemaan" töissä. Viihdyn kyllä lasten kanssa kotonakin, mutta kaipaan töihin ja tarvitsen sitä. Tekee hyvää minulle ja mielenterveydelleni, sekä toki myös lapsillekkin, että käyn töissä. En oikein muuten osaa ottaa itselleni omaa aikaa. Töissä ei tarvitse, eikä ehdi, miettiä kotiasioita. Vaikka työpäivän jälkeen on väsynyt, on kuitenkin erilailla energiaa kotona lasten kanssa touhuta. 

Arki muuttuu täysin. Eniten stressaan ja mietin, miten aika riittää enää mihinkään töihin paluun jälkeen. Kaiken vapaa-ajan haluaisi toki antaa lapsilleen, mutta kun elämässä on paljon muutakin, kuten kotityöt, parisuhde ja ystävät. Joskus varmasti tarvitsee hetkiä myös ihan vain itselleen. 

Arki tulee olemaan uutta myös lapsille ja se on toki mietityttänyt myös. Lapset ovat kesän vielä kotona, mutta aloittavat syksyllä päivähoidon. Lapset saivat paikan päiväkodista ja ryhmästä, missä äitini työskentelee. Se helpottaa suuresti lasten laittamista päiväkotiiin. Mikäs sen ihanampaa kuin, että isoäiti hoitaa muiden mukavien hoitotätien ohella. Lapsilla varmasti on turvallinen olo jäädä päiväkotiin. Ja onneksi kaikki ei tapahdu kerralla, vaan lapset ehtivät kesän tottua siihen, että minä en ole jokapäivä heidän kanssaan kotona. I on lasten kanssa kesäloman ja minun siskoni hoitaa lapsia kun olemme mieheni kanssa molemmat töissä.

Eikka on reipas, eikä vierasta. Luulen, että päiväkotipäivät sujuu hänen osaltaan hyvin. Lyylistä en voi sanoa samaa. Hän luultavasti turvautuu hoidossa yhteen henkilöön (lue: äitiini) ja huutaa hulluna, jos tämä häviää hetkeksikään näköpiiristä. Pahimpina päivinä voi olla, että syliä kauemmaksi hän ei uskalla. Uskon että lapset reagoivat hoidossa oloon aluksi molemmat ja se näkyy kotona ainakin kiukkuna. Lapset ovat todella vähän olleet hoidossa ja nekin kerrat kun ovat olleet, niin vain muutamia tunteja kerralla. Eikka muutamasti yökylässä, mutta edelliskerrasta on jo kohta yhdeksän kuukautta. 

Yritän nyt nauttia vielä viimeisistä lomaviikoista ja lasten kanssa pitkistä aamuista, sekä päivistä ilman sen suurempia suunnitelmia. Tilaan siis lisää kesäpäiviä ja vähemmän sadepäiviä. Kiitos.




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kaksivuotias


Kaksivuotiaan pojan mitat neuvolassa olivat 13 350g ja noin 90 cm. "Noin" siksi, että lapsi ei ollut kovin yhteistyöhalukas mitattaessa. Niin iso jätkä jo, mutta silti vielä kuitenkin niin kovin pieni. Ymmärtää enemmän kuin tajuammekaan, mutta ei kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi. On kiinnostunut kaikesta ja kokoajan oppii uutta. Selvittää, mikä on oikein ja mikä ei. Yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista; erottaa oikea väärästä.


Kaksivuotiaalla on paljon asiaa, vaikka puheesta emme me muut vielä ymmärrä juurikaan. Hän silti selittää pitkiä pätkiä. Sanoja kyllä tulee jo reilusti ja joitakin kahden sanan lauseita. Monesta sanasta vain jää jostain syystä viimeinen tavu uupumaan. Heh. Puhetaidot ovat siis vielä aika alkutekijöissä, mutta en sitä yhtään ihmettele. Pojalla on niin kiire kokoajan, että ei sitä ehdi puhumaan opetella. Hän on sen sijaan oppinut kiipeämään pois pinnasängystä ja keittiön yläkaapeille ja oikeastaan joka paikkaan. Vieläpä ihan hurjan ripeästi. Vessassa käynnin aikana kaapista löytyneet herkut on jo syöty kun ehdin paikalle.


Meidän reipas ja iloinen kaksivuotias ei osaa juuri vierastaa ketään. Joskus kainosti ujostelee, mutta ujous häviää jo heti alussa. Hän menee sinne, tänne ja tonne. Sinkoilee ympäriinsä. Juoksee karkuun ja juoksee syliin. Halaa tiukasti ja pussaa hellästi. Hoitaa pikkusiskoaan ja innostuu leikkimään tämän kanssa. Välillä hieman liian rajusti. Silloin silitetään siskon päätä anteeksipyynnöksi. Joskus iltaisin hän kiipeää pinnasängyn viereen jakkaralle ja pyytää päästä nukkumaan. Peittelen hänet ja annan suukon. Hän vilkuttaa peiton alta ja sanoo hei hei. Ovi kiinni ja hän jää nukkumaan ykisn omaan huoneeseensa. Niin iso hän jo on.


Vauhdikkaalla jääräpäällä on myös herkkä puoli. Se puoli änkee syliin väkisin ja ottaa kädestä kiinni vaikka ei ole edes harmistusta. Hän haluaa istua aivan kyljessä kiinni ja katsoa rauhassa lastenohjelmaa. Joskus kun hän oikeasti loukkaantuu jostain, hän menee sohvalle istumaan hiljaa ja katsoo kulmien alta. Mutristaa ehkä myös hieman huuliaan. Silloin hali auttaa ja harmi unohtuu.


Meidän kaksivuotias tosiaan on jääräpäinen, periksiantamaton ja tempperamenttinen tyyppi, joka omaa todella lyhyen pinnan. Jos legopalikat ei heti asetu kohdilleen, niin lentää ne huudon saattelemana seinään hyvinkin nopeasti. Noh. En voi lainkaan ihmetellä mistä lapsi on nämä luonteenpiirteensä perinyt. Äitini kertoi minun olleen juurikin samanlainen pienempänä ja tunnistan itsestäni edelleen nuo piirteet. Muutenkin tuliseen luonteeseen kun lisää kaksivuotiaan uhmavaiheen, niin voin kertoa, että kyllä räiskyy ja aika usein. Kiukku onneksi yleensä laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.


Ei kaksivuotias kuitenkaan ilkeä ole. Päinvastoin. Hyväntahtoinen ja kiltti. Hän leikkii nätisti muiden lasten kanssa yhdessä ja osaa jakaa omistaan. Hän osaa pyytää anteeksi tarvittaessa, eikä hän yleensä tee toiselle tahalleen pahaa. Hänellä selkeästi alkaa olla huumorintajua ja tilanne komiikka tuntuu olevan myös hallussa. Hän osaa nauraa myös itselleen. Kaksivuotiaan suosikkeja tällähetkellä ovat trampoliinilla pomppiminen, legot, rekat, mopot, kiipeily, ulkoilu, viikunat, saunominen ja uiminen.


Tuo ihana pieni mies osaa hurmata kaikki ja on antanut meille kaikille niin paljon. (On se toki ottanutkin, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Hänen kanssaan ei tule tylsää, eikä tekemisestä ole puutetta. Kokoajan tapahtuu ja kun tapahtuu, niin välillä myös sattuu. Ääntä riittää ja hiljaisia hetkiä ei olekkaan, ellei sitten olla pahanteossa.

Vikkelät jalat ja naurava suu. <3

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pitkästäaikaa moi!

Viikot ovat vierähtäneet niin hurjaa vauhtia, että itse en ole pysynyt lainkaan perässä. Vielä viime viikolla luulin, että pääsiäiseen on kuukausi aikaa, mutta kuulemma sittenkin vain enää kaksi viikkoa. Enää ei sitäkään. Touhua ja tekemistä on riittänyt ja to do -listassa on vielä monta kohtaa tekemättä. En ymmärrä millä ajalla saan kaiken touhuttua. Kaksi kättä, yhdet aivot ja vuorokauden tunnit ei vain yksinkertaisesti riitä. Tälläkin hetkellä mun oikeastaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneen ääressä. 

Viime viikkoihin mahtuu niin paljon kaikkea, että en edes tiedä mistä aloittaisin kertoa. Ollaan nautittu kevään tulosta, juhlittu ristiäisissä ja synttäreillä, kiristelty hermoja uhmaikäisen kanssa, lapset olivat kuumeessa ja Lyylillä sattui olemaan myös korvatulehdus, lomailtiin lasten kanssa laivalla ja ja ja... tapetilla on myös ollut töihin paluu ja uuden arjen suunnittelu. Myös 2 vee synttäreiden järjestely alkaa painaa päälle.




Meillä todellakin asuu yksi erittäin itsepäinen, lyhyt hermoinen ja kovaääninen uhmis. Voi luoja, että on koeteltu. Hetkittäin tämä lapsiarki on tuntunut helvetiltä. Alkuvuosi on mennyt sairastellessa ja on turhauttavaa kun tuntuu, ettei uhmailulle kertakaikkiaan näy loppua. Nyt ehkä hivenen on alkanut helpottamaan. Toivottavasti. Onneksi pikkusisko on tyytyväinen ja kiltti, eikä aiheuta vanhemmilleen harmaita hiuksia ainakaan vielä. Lyyli vain naureskelee kun Eikka raivoaa pää punaisena ja ääni käheänä. Tänäkin aamuna saatiin neidin kanssa tunnin verran nauttia Eikan  yhtäjaksoisesta karjumisesta ja kiljumisesta. Ei voitu auttaa, kun ei tiedetty mikä herraa niin harmitti. Ei hän tainnut lopulta tietää itsekkään. 

Uhmaa uhmaten lähdettiin kuitenkin viime viikolla lasten kanssa reissuun. Käytiin pyörähtämässä risteilyllä ja kulutettiin aikaa Turun suunnalla. Ihan todella mahtavat kolme päivää! Ei kyllä mikään rentouttava lomamatka, mutta se nyt ei tullut yllätyksenä. Eikalla riittää jaloissa vauhtia, eikä päätä huimaa mikään. Poika pitää vanhemmatkin liikenteessä ja hyvä tietysti niin. Onneksi Lyyli pienoinen ei vielä kuitenkaan juoksennellut karkuun, vaan tyytyväisenä seurasi menoa rattaista välillä torkahdellen. 





I oli siis viime viikon lomalla ja voi että kun olikin ihanaa ja helppoa kun hän oli meidän kanssa kotona. Eikka nautti suunnattomasti iskän seurasta, samoin me muut, ja ihan kuin kiukuttelukin olisi välillä unohtunut. Maanantaina arki kuitenkin iski vasten kasvoja taaperon herätessä 06.10 kyselemään missä isi on. Lyylillä vuoti nenä ja tukkoisuus oli pilannut yöunet. Viikkoon ei oltu pesty pyykkiä, joten heti aamulla tiesi, minkä koneen napsauttaa päälle kahvinkeittimen jälkeen. Mutta oli kyllä niin kiva loma, että eipä edes maanantaiaamuna harmittanut aikainen herätys ja vähät yöunet. Mukava kuitenkin olla taas kotona.

Viikon päästä meillä juhlitaan kaksivuotiasta. Aikamoista. Joku joskus sanoi, että kun saa lapsia, niin vuodet vaan vierii. Allekirjoitan tämän. Pitäisi miettiä, mitä sitä vieraille kahvin kanssa tarjoaisi ja missä välissä jotain leipoisin. Kotona pitäisi paikkoja laittaa "juhlakuntoon" ja siivoilla hieman. Tehtiin I:n kanssa sellainen lista, mitkä asiat olisi hyvä touhuta valmiiksi ennen synttäreitä. Nooh... Katsotaan nyt kuinka monta kohtaa jää tekemättä. Tänään mun piti aloittaa ikkunoiden pesu, mutta se taitaa nyt siirtyä huomiselle. Sitä on nimittäin mahdotonta touhuta lasten hereillä ollessa, eikä illalla enää viitsi/jaksa. Illalla jos ne pesee, voi olla, että aamulla ne näyttää edelleen yhtä likaiselta. 






tiistai 7. maaliskuuta 2017

Puolivuotias

Lyyli on salakavalasti kasvanut "isoksi vauvaksi". Kuusikuukautisen mitat neuvolassa olivat     6 510 g ja 66,7 cm. Ei näillä mitoilla kyllä voi kovin suureksi kehua, mutta minun silmissäni vauva on jo "iso tyttö".  

Lyyli on tosi vähän vielä syönyt kiinteitä ruokia. Nyt on pari viikkoa syöty iltapuuroa ja silloin tällöin on maisteltu kasvis- tai hedelmäsoseita. Maito on onneksi riittänyt hyvin ja imetys on sujunut ongelmitta. Puolivuotiaalle kuitenkaan ei maito enää riitä, vaan on lisäksi saatava hieman vahvempaakin vatsan täytettä. Kolme kertaa päivässä on neuvolan ohjeiden mukaan nyt syötettävä kiinteää. Lounas, välipala ja iltapuuro. 

Lyyli on edelleen tyytyväinen ja hymyileväinen tyttö, joka juttelee paljon. Hän ottaa rennosti, eikä hätkähdä pienestä tai säikähdä uutta. Hän ei valita pienestä, mutta kun joku joskus todella harmittaa, niin sen kyllä sitten kuulee kaikki. Lyyli on alkanut jostain syystä vierastamaan silmälasipäisiä ihmisiä ja hetkittäin on ollut pientä eroahdistuksen tyylistä ilmassa. Pääsääntöisesti kuitenkin hyvin tyytyväinen tapaus. Lyyli viihtyy sylissä, sitterissä, lattialla, sohvalla, syöttötuolissa, uima-altaassa, saunassa, rattaissa, autossa... eli siis käytännössä missä vain.

Lyyli nukkuu kahdet päiväunet. Ensimmäiset unet on pidemmät, noin 3-5 tuntia ja toiset lyhyemmät 1-2 tuntia. Yöt menee kahdella syönnillä tai jos iltapuuroa on syöty reipas annos, niin saattaa yksikin ruokatauko riittää. Lyyli ei nukahda syliin tai tissille enään lainkaan, vaan haluaa itse rauhoittua vaunuihin tai sänkyyn. Vauvalla on hyvät unenlahjat. Ainakin vielä. 

Lyyli kääntyy vatsalleen ja pyörii napansa ympäri. Hän seurailee todella tarkasti ympäristöä ja tarttuu tiukasti kaikkeen, mistä kiinni saa. Hyppykeinua olisi tarkoitus kokeilla, sillä Lyyli jo jäntevästi varaa painonsa jaloilleen. Lyyli pitää erityisesti uimisesta ja isoveljen hassutteluista. Veikka saakin makeimmat naurut. Nyt Lyyli on alkanut kutisemaan ja kutittelu se vasta naurattaakin. Mikään ei ole ihanampaa kuin oman vauvan nauru.

Lyylin kanssa on ollut todella helppo ensimmäinen puolivuotta, mutta olen jo oppinut, että kaikki voi muuttua vaikka yhdessä päivässä. Nautin siis nyt tästä ihanasta, hymyilevästä, vauvan tuoksuisesta, pienestä rakkaasta, sillä hän varmasti vielä joskus osaa olla hetkittäin myös vähemmän hymyileväinen ja tyytyväinen. Puolenvuoden päästä tämä minimuija on jo taapero ja menokin on varmasti sen mukainen.