Puolitoistavuotias

@Miia Juntunen

Ei voi kun taas ihmetellä, mihin aika oikein katoaa. Tuntuu, että juurihan me juhlimme Eikan ensimmäisiä syntymäpäiviä, vaikka siitä on aikaa jo yli puolivuotta. Eikan kanssa kävimme viime viikolla puolitoistavuotisneuvolassa ja lääkärillä. Poika kasvaa hienosti omalla käyrällään ja pituutta olikin jo kertynyt 83 cm ja paino hipoi 12 kiloa. "Suloinen ja reipas poika", niin lääkäri kuvaili häntä. 

Nyt tuo vekkuli ihmislapsi juoksee niin kovaa, ettei itse pysy perässä, kiipeilee joka paikkaan ja on hoksannut, että tuolia siirtämällä hän ylettyy kaikkeen kiellettyyn. Hän laskee itse liukumäkeä ja kiikkaa hurjana niissä leikkikenttien "vieterikeinuissa". Eikka imuroi, pyyhkii pölyjä ja siivoaa usein myös jälkensä. Lääkäriäkin hieman hymyilytti, kun ei poika voinut poistua vastaanotolta, ennenkuin lelukori oli kannettu paikoilleen. Kun sisko itkee hän tuo tutin tai on jopa valmis antamaan oman lelunsa. Liekkö niin kamalaa kuunneltavaa, että mitä vain, kunhan se lapsi nyt hiljenee. Heh. 

Vaikkei me aikuiset juurikaan häntä ymmärretä, niin kova selitys pojalla on jatkuvasti päällä. Tulee sieltä kyllä välillä myös ihan ymmärrettäviä sanojakin, kuten "vettä", "iskä", "vauva" "kiikkaa" ja "takki". Eikka on myös hoksannut, että elekieltä voi käyttää. Hän osoittaa sormella mitä haluaa tai mihin suuntaan pitää mennä. Eikka taputtaa sohvaa, kun hän pyytää viereen istumaan. Hän tuo kaukosäätimen kun haluaa katsoa lastenohjelmia. Hän näyttää siskoa ja laittaa kätensä jo valmiiksi niin, että on vastaanottamassa siskon syliinsä. Välillä sitä itsekin hölmistyy kun tajuaa, kuinka paljon lapsi jo ymmärtääkään. 

Eikka omaa myös hyvin vahvan oman tahdon. Se on peritty sekä äidiltä, että isältä. Esimerkiksi ulos lähtiessä hän haluaisi aina itse päättää, mitkä kengät hän laittaisi, minkä takin, mitkä hanskat ja voi luoja, että hatun valitseminen se sitten onkin hankalaa. Aina ei tietenkään ole aikaa jäädä arpomaan, vaan sitten tylysti vanhemmat päättävät Eikan puolesta. Noh.. sen kuulevat varmasti myös naapuritkin, että nyt ei ihan mennyt valinta nappiin. Eikka tulistuu, ei ehkä helposti, mutta kovasti ja kuuluvasti. Yleensä kiukku kuitenkin unohtuu onneksi nopeasti.

Eikka on edelleen todella hyvä syömään. Johtunee kenties siitä, että hän on aika perso ruualle. Vanhempieni luo mentäessä, mopsi koirallamme on tapana ensimmäisenä juosta jääkaapille kerjäämään nakkia. Tämän on nyt myös oppinut Eikka. Siellä ne koiran kanssa kahdestaan notkuu jääkaapin edessä koira haukkuen ja Eikka jotain papattaen. Välillä he koiran kanssa ihan jopa tappelevat nakista ja molemmat jopa istuvat käskystä, jos nakkia on saatavilla.

Eikka ei ole koskaan juurikaan vierastanut, mutta nyt selkeästi huomaa keihin lapsi on kiintynyt ja kenet hän luokittelee lähipiiriinsä. Kuinka hän ilostuu nähdessään jonkun tutun vaikkei olisi nähnytkään häntä pitkään aikaan. Hän selkeästi muistaa kyllä. Valokuvista hän tunnistaa tutut kasvot ja nauraen osoittaa niitä. Eikka mielellään pussailee ja halailee läheisiään. Hänellä selkeästi on jo paras ystäväkin. Kaveri, jonka nähdessään aina alkaa hymyilyttämään ja jonka kanssa leikkiminen on hurjan hauskaa. 

Jos siis tuntuu, että esikoinen kasvaa silmissä, niin arvatkaapa vain, kuinka nopeasti Lyyli tuntuu kasvavan. Juurihan mä sairaalassa nuuhkuttelin ihanaa vastasyntynyttä pientä ja nyt tämä mun vastasyntynyt on yhtäkkiä jo 7 viikon ikäinen. Kohta jo kahden kuukauden. En kestä! Lyyli kannattelee jo hienosti päätään ja ensimmäiset hymyt ollaan vaihdettu. Kohta tyllerö juoksee veljensä lailla mua karkuun ja höpöttelee omiaan. Mun vauvat kasvaa ihan liian nopeaan.

Kropan palautuminen

Eihän sitä voi kun ihmetellä, miten naisen kroppa toimii ja mitä se kestää. Raskaus ja synnytys ovat ihan mielettömän kova rasitus naisen keholle ja elimistölle. Jokaiseen odotus vaikuttaa erilailla ja samoin palautuminen on hyvinkin yksilöllistä. Varmaa kuitenkin on, että raskaus jättää jälkensä meidän kaikkien odottajien vartaloihin.

Oon ihan järkyttynyt siitä, kuinka huonossa kunnossa tällähetkellä olen. Eipä sitä voi kyllä muuta olettaakkaan, kun ei ole melkein kahteen vuoteen tehnyt mitään. Molemmat raskaudet ovat rajoittaneet liikkumista ja Eikan syntymän jälkeen keskityin vaan vauvaan, enkä juurikaan itseeni. Kun taas alkoi kiinnostamaan enempi oma hyvinvointi ja peilikuva, niin pian raskustesti näyttikin taas positiivista ja kuntoilut jäi. Kunto on ehtinyt rappeutua siis kunnolla ja raskauskiloja on kertynyt melkein kahden raskauden verran. 

Kroppa tekee jo kovasti töitä palautumisen eteen. Lantionseudulla tuntuu hetkittäin kipuja kun luut "paukkuu" takaisin paikoilleen. En tiedä palautuuko ne koskaan täysin. Ylä- ja alaselässä on myös havaittavissa kipuja. Niihin osasyyllisenä on varmastikkin myös imetysasennot. Jalkapohjissa huomaa myös vartalon muuttuvat asennot. Jälkisupistuksia ei ole ollut enää useampaan viikkoon, mutta välillä tulee hetkiä, kuin tuntuisi, että sisäelimet kramppaavat. Nekin siis palaavat takaisin omille paikoilleen kohdun siirryttyä pois tieltä.

Jo valmiiksi notkollaan oleva selkäni notkahti raskauden aikana entisestään. Tuntuu kuin kävelisin edelleen ison mahan kanssa takakenossa vaappuen. Keskivartalon lihakset ovat niin surkeat, että olen alkanut epäilemään onko niitä enää olemassakaan. Kaikkien vatsamakkaroiden ja löysän nahan alta kuitenkin löysin jotain lihasta muistuttavaa. (I epäilee sitä edelleen.) Erkaantuneet vatsalihakseni ovat palautuneet aika hyvin ja luulen, että pikkuhiljaa uskaltaa keskivartalon lihaksia lähteä vahvistamaan. Ryhdistä en viitsi edes mainita ja rintojen kohtalon näkee vasta imetyksen loputtua.

Viimeinen mahakuva.
Viisi tuntia ennen synnytystä.

Paljon on siis tekemistä, että tämä kroppa saadaan jonkinlaiseen kuntoon. Luonto hoitaa tottakai osansa tässä palautumisprojektissa ja keho tarvitseekin aikaa palautuakseen. Olen kuullut, että kestää kaksi vuotta imetyksen lopettamisesta, kunnes kroppa on täysin palautunut raskaudesta ja synnytyksestä. Paljon saan kyllä tehdä itsekkin työtä, sillä Eikasta ei ainakaan imetys karistanut kiloja yhtään ja fyysinenkunto ei sohvalla istumalla kohene.

Mutta tiedättekö. Vaikka halu on kova ja motivaatio korkealla, on silti edessä suuri kynnys lähteä liikkumaan. "En kuitenkaan jaksa.", "kaikki kattoo ja näytän tyhmältä." Ja vielä kun tietää, mikä rääkki se ensimmäinen kerta aina on. Tartuin kuitenkin härkää sarvista ja lompsin spinningiin. 45 minuuttia hikoilua pyörän selässä ja se tuntui aivan mahtavalta! Jaksoin koko tunnin, eikä edes ollut niin paha. Ihan huikee fiilis kun pitkästä aikaa sai hikoilla kunnolla ja tehdä jotain fyysistä. Nyt on kova hinku päästä uudestaan ja salitreeniäkin tekisi mieli käydä kokeilemassa. Pakko kuitenkin muistaa, ettei synnytyksestä ole vielä kuutta viikkoakaan, että on pakko ottaa alkuun rauhallisesti ja antaa keholle aikaa rauhassa palautua, ettei tule mitään ongelmia tai jää mitään pysyviä haittoja. 

Pikkuhiljaa.

  

Syys

Siskoni kuvasi syksyistä aamua vanhempieni keittiön ikkunasta.

Ristiäiset on nyt juhlittu ja tuntuu, että arki on alkanut vihdoin asettumaan. Alkuviikko on sujunut jotenkin seesteisesti syksystä nauttien ja lapsien kanssa touhuten. On ollut ihanan rauhallista ja arkista. Kotihommatkaan ei ole maistuneet ihan puulta. Ollaan ulkoiltu ahkerasti ja eilen käytiin lisäksi Eikan kanssa muskarissa ja tänään Lyylin kanssa 1kk lääkäri neuvolassa. Tyttö on venähtänyt pituutta hurjat viisi senttiä ja painokin hipoi jo neljää kiloa. Huvikseni vertailin lukemia Eikan neuvolakortista ja kas, lapset ovat täysin samankokoiset kuukauden iässä. Painoeroa oli vain 10g ja pituudessa eroa ei ollut kuin puoli senttiä. 

Nyt on jotenkin mukava olla kun ei ole mihinkään hoppu, eikä tarvitse suunnitella ja miettiä kuin ehkä vähän seuraavaa päivää. Ei ole mitään, mitä odottaa ja se tuntuu nyt hyvältä, koska tässä on viimeiset 10 kuukautta vain odoteltu ja suunniteltu. Tai kyllä mä vähän ehkä jo joulua odotan ja sit tammikuutakin, kun meidän lapset saa silloin uuden serkun ja minä uuden kummilapsen. Jee. Mutta ei mitään kummempia menoja ja valmisteluja mihinkään suuntaan. 

Nyt on muuten ollut aivan ihanan lämmin ja aurinkoinen syksy. Pidän syksystä. Se on ehkä jopa lempi vuodenaikani. Syksyisin vähän niinkuin alkaa uusi kausi tai siltä minusta aina tuntuu. Joka syksy innoissaan aloittaa jotain uutta, kuten vaikka uuden harrastuksen. Meille on useampana syksynä tapahtunut isoja uusia juttuja; Toissa syksynä sain tieää odottavani esikoistamme, viime syksynä remontoimme ja muutimme nykyiseen kotiimme ja tänä syksynä maailmaamme tupsahti toinen ihana ilmestys, johon olemme saaneet alkaa tutustumaan. Pimenevät illat, kynttilät, villasukat, raikkaat kelit ja luonnon värit. Ne tekee syksystä syksyn.

Niin ja vähän ristiäisistäkin. Ne sujuivat hienosti ja tilaisuus oli ihanan rento ja meidän näköinen. Lyyli nukkui koko toimituksen ajan tyytyväisenä kummisedän sylissä ja Eikka suoriutui hienosti pikkusiskon pään kuivauksesta, vaikka emme olleet harjoitelleet hommaa kuin kerran. Silloin ei pyyhkiminen onnistunut, vaan isoveli olisi vain halunnut kastella siskon päätä.

Lyyli sai aivan ihania lahjoja, joista varmasti jää lapselle itselle ihania muistoja mukaan aikuisuuteen. Vieraat viihtyivät ja tarjoilut todellakin riittivät. Aina sitä mitoittaa "hieman" yli, ettei vain lopu mikään kesken. Paljon meni herkkuja pakkaseen, mutta rääppiäisiä on silti vietetty nyt koko alkuviikko ja edelleen vain kakku kummittelee jääkaapissa. Yöh. Tätä tahtia muutamat hävinneet raskauskilot on hankittu pian takaisin. 

Ihanan raikasta ja aurinkoista syksyä muillekkin ja muistakaahan kiireen keskellä pysähtyä hetkeksi.