Lyhyesti 2017

Vuosi on ollut melkoinen. Sen verran sumussa on tullut kuljettua osa vuodesta, että ihan piti tosissaan miettiä ja selata valokuvia, että mitä vuosi 2017 pitikään oikein sisällään. 

Alkuvuosi varsinkin on hieman hämärän peitossa. Meillä valvottiin öitä taaperon kauhukohtauksien takia vauva tissillä roikkuen. Kaksivuotias uhmasi ihan tosissaan ja samaan aikaan pienelle naiselle ei kelvannut kuin äiti. Väsytti ja hetkittäin vitutti. Jopa ehkä hieman masenti. Oloa ei helpottanut liitoskivut ja säryt, jotka kiusasivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen ja jotka vaikuttivat paljon omaan olemiseen ja jaksamiseen ja näin ollen meidän arkeen. Kivut ja säryt alkoivat helpottamaan vasta 8 kk synnytyksen jälkeen ja siinä samalla mielikin koheni.

Töihin paluu, opiskelujen suorittaminen loppuun, päiväkotielämä ja uusi arki kotona. Huhheijaa sanoisin. Aikamoista myllerrystä ja taistelua olen käynyt itseni kanssa viime syksynä. Minä, joka en ikinä juurikaan stressaa, olen stressanut koko syksyn; Olenhan varmasti hyvä ja osallistuva äiti, olenhan (edelleen) hyvä työntekijä ja hyvä työssäni, valmistunhan varmasti ja saan hyviä arvosanoja, kuinka lapsiin vaikuttaa kaikki mitä teen ja onhan heillä taas tänäänkin päiväkodissa mukana kaikki tarvittava.

Helpompiakin vuosia on ollut, mutta paljon huonompiakin voisi olla. Vaikka yksi rankimmista vuosista tämä on henkisesti ja fyysisesti ollut, on tämä silti yksi elämäni tärkeimmistä vuosista. Tämän vuoden haluan muistaa, sillä se pitää sisällään paljon tärkeitä, rakkaita ja ikimuistoisia hetkiä. Lyylin vauvavuosi. Neidistä on kasvanut mielettömän ihana taapero ja Eikasta on tullut niin iso ja fiksu poika. Molemmat ovat oppineet tämän vuoden aikana niin paljon uutta ja ovat yllättäneet taidoillaan vanhemmat monta kertaa. 

Parisuhteelle tämä ei ole ollut helppo vuosi. Onneksi loppuvuodesta elämä on ollut hieman seesteisempää ja puolisollekkin on ollut enemmän aikaa. Perheloma Kroatiassa tuli todella tarpeeseen koko perheelle, mutta erityisesti meille vanhemmille. Onneksi koko vuoden vierelläni on ollut mies, joka tuntuu ymmärtävän ruuhkavuosia ja minua paremmin kuin minä itse. 

Suuresti kiitollinen olen myös ihmisistä ympärillämme. Mahtavia ystäviä ja sukulaisia ja auttavaiset isovanhemmat. Heidän avullaan tästäkin vuodesta selvittiin kunnialla. Kiitos.

Vuoden 2015 kohokohta oli esikoisemme syntymä. Vuonna 2016 kohokohta oli tyttäremme syntymä. Vuoden 2017 kohokohta on, että saimme nauttia näiden parhauksien seurasta ja seurata heidän kasvuaan. Onnellinen olen vuodesta 2017. Toivon vuodesta 2018 vähintään yhtä onnellista, mutta en laita vastaan, vaikka elämä hieman rauhottuisi ja tasaantuisi. Vaikka hetkeksikin. 

Onnellista ja antoisaa vuotta 2018!

Joulu on joulu

Mikä on se juttu mikä tekee sinun joulustasi joulun? Jokaisella on jokin itselle tärkeä ja ehdoton juttu, mikä viimeistään tuo joulufiiliksen ja mitä ilman joulu ei tunnu samalta. Minulle joulu on perinteiden juhla ja perinteistä haluan pitää kiinni. Ne muistuttavat omista lapsuuden jouluista ja silloin joulu todella oli Joulu.

Minun jouluuni kuuluu perinteisesti riisipuuro, lumiukko -lastenohjelma, aamusauna, äidin jouluruoka tottakai, vadelmarahka, joulukuusi (mieluusti oikea, mutta olen oppinut kelpuuttamaan myös muovisen), kynttilöin valaistu hautausmaa, yhdessäolo, lahjat, glögi, Pandan juhlapöydän konvehdit ja jännitys. Lapsena jännitti niin, ettei edellisenä iltana saanut unta ja aamulla heräsi niin aikaisin, ettei vielä lastenohjelmatkaan olleet alkaneet. Jollain lailla minua jännittää edelleen joulut. Ei enää lahjojen takia niinkuin lapsena, mutta se jännitys vain kuuluu jouluun. Jännittää, vaikka ei ole mitään syytä jännittää. Se on kuin opittu tapa. 

Jouluruoka on tietysti yksi joulun keskeisimmistä asioista. Vaikkakin jouluruoka on perinteikäs ja tyylilleen uskollinen vuosivuodelta, niin jokaisella on ne omat suosikki herkut joulupöydässä. Minun joulu ei ole joulu, jos pöydässä ei ole kinkkua, rosollia ja vaaleanpunaista kermavaahtoa, lanttulaatikkoa, savustettua lohta, sienisalaattia ja vadelmarahkaa. Syön siis toki muitakin joulupöydän herkkuja, mutta nämä on ne, joita on ainakin santsattava.  Joulupuuro syödään kanelin ja sokerin kanssa ja mantelia koitetaan kaapia kilpaa kattilasta. Pähkinä-rusina-sekoitus on hyvää naposteltavaa juhlakattausta odotellessa. Vadelmarahka kruunaa jouluaterian joka vuosi. Vaikkakin jossain kohtaa itse ainakin yritin jo ehdottaa muuta jälkiruokaa ja leivottiin erilaisia kakkujakin, niin vadelmarahka on pitänyt pintansa ja pysynyt suosikkina. Joskus se on saanut vierelleen puolukkarahkaa, mutta senkin se päihitti. Vadelmarahka on todella tullut jäädäkseen. Mutta se on kyllä niin hyvää, että en ihmettele. Minun jouluuni kuuluu myös joka vuosi ähky. Kai sekin voidaan siis jo perinteeksi laskea.

Nyt kun on omia lapsia, odotan joululta eniten lasten iloa ja riemua. Meidän lapset eivät vielä osaa etukäteen jännittää pukkia, mutta isommat serkut jännittävät varmasti heidänkin puolestaan. Lyylille parasta joulussa varmasti on lahjapaperit, joita saa repiä ja nyhtää ihan pieniksi paloiksi. Eikka jo ymmärtää ja odottaa paketin sisältöä. Hän myös odottaa kovasti serkkuja isoäidin ja isoisän luo. En malta odottaa sitä riemua kun poika pääsee avamaan pakettinsa ja sieltä paljastuu jotain, mitä hän on kovasti pukilta toivonut. Onneksi ei ole enää montaa yötä.

Haluan vaalia perinteitä ja opettaa niitä omille lapsilleni. Jossain kohtaa, kun lapset ovat isompia, haluan luoda omia jouluperinteitä, joita lapseni voivat joskus opettaa omille lapsilleen. Joulu on ihanaa aikaa ja haluan, että lapseni voivat aikuisena muistella yhtä taianomaisia lapsuusjouluja kuin minä nyt. 

Riemullista ja tunnelmallista joulua kaikille!

Joulunodotusta

Joulukuun 10. päivä ja joulu tuntuu edelleen kovin kaukaiselta asialta. Mielessä on monta juttua, mitä pitää tehdä ennen joulua ja tänään hoksasin, että minunhan tulee kiire. Vaikka niin väitin tänävuonna olevani ajoissa ja olla stressaamatta joulua. Nyt viimeistään on aloitettava joulupukin hommat ja kohta on lyötävä lukkoon joulun suunnitelmat. Joululahjoja on pukinkonttiin kertynyt vasta muutama ja nekin itseasiassa odottaa postissa hakijaansa. 

Joulutähdet ja kyntteliköt ovat jo eksyneet meidän ikkunoihin ja ulos on viritetty "kausivalot". Pikkuhiljaa kotiin alkaa ilmestyä joulun tunnelmaa, vaikkakin tänävuonna paljon aikaisempia vuosia myöhemmin. Kuusta ei meille tänä(kään) vuonna tule, vaikka se niin ihana olisikin. En vain jaksa kokoajan olla nostelemassa sitä pystyyn ja kieltämässä lapsia. Pienen huonekuusen ostin koristamaan senkin päällistä ja olen pohtinut laittaisinko siihen muutaman koristeen tai valot. Kaunis se on kyllä sellaisenaankin. Kuusi on saanut vielä olla lapsilta rauhassa ja pahoin pelkään, että valot ja koristeet saattaisivat pilata sen rauhan. Eikka antaa joulukoristeiden kyllä olla rauhassa omilla paikoillaan, mutta Lyyliä ne tuntuvat kiinnostavan kamalasti. Hän ei onneksi ihan kaikkialle vielä yltä, vaikka onkin kova kiipeilemään ja hoksannut siirtää tuolia avuksi.

Meillä on joka vuosi koristeltu piparkakkutalo. Se on mun mielestä ehkä paras joulukoriste, sillä se tuo taloon joulun tuoksun. Vielä viimevuonna meillä sai piparkakkutalo olla aivan rauhassa, sillä Eikka ei ymmärtänyt sen olevan syötävää. Tänä vuonna... Luulen, että koristeet häviäisivät ensimmäisen vartin aikana, eikä talosta olisi murustakaan jäljellä enää seuraavana päivänä. Ei siis piparitaloa tänävuonna. Ehkä kenties ripustan pari sydänpiparia roikkumaan jonnekkin niin korkealle, ettei kiipeilytaitoiset taaperot pääse niitä tuhoamaan. Joulumyyjäisissä näin piparkakusta tehdyt linnunpöntöt. Se oli hauska idea! Se näyttäsi aika hienolta seinällä ja tarpeeksi korkealla se pysyisi jouluun saakka ehjänä. Pistetään harkintaan.

Tänä vuonna ajattelin päästä helpolla, enkä laita kotiin mitään jouluruokia, sillä eipä me niitä pyhinä olla syömässä. Jouluherkut nautitaan äidin pöydässä. Toki lasten kanssa leivotaan pipareita ja joulutorttuja vielä ennen joulua, mutta ei muuta. En myöskään mitään erikoisempaa joulusiivousta ajatellut kotona tehdä, mutta matot haluan jouluksi puhtaaksi, sillä ne kyllä todella ovat pesun tarpeessa. Kiitos aina vaan jatkuvien kurakelien. Tulisipa jouluksi valkea maa ja pysyvät pakkaskelit.

Joulunodotusta muillekkin!

Operaatio "Nyt nukkumaan"!

Meillä on vauvasta asti molemmat lapset nukahtaneet todella helposti itsekseen omaan sänkyyn. Laulut, sadut ja vieressä oleminen on päinvastoin häirinnyt nukahtamista. Eikka on nyt reilun vuoden nukkunut tyytyväisenä omassa huoneessa, eikä "isojenpoikien" sänkyyn siirtymisen kanssa ollut kesällä ongelmia. Nyt sitten kuitenkin me ollaan noin kaksi kuukautta tapeltu oikein raivolla nukkumaanmenon kanssa. Lapsi karkailee sängystä, juoksee karkuun ja nauraa. Tekee nukkumaanmenosta raivostuttavan leikin. Helposti pitkälle toistakymmentä kertaa hän ilmestyy huoneestaan olohuoneeseen ja vetkuttelee millä lie syyllä; pissattaa, janottaa tai on pakko saada sillähetkellä tietää mitä puput syö. Aina ei välttämättä huoneen ovi käy, vaan poika kiipeilee, leikkii ja tekee pahojaan huoneessa. Kiusaa huoneessa nukkuvaa pikkusiskoa ja temppuilullaan saa välillä herätettyä hänet.

Olen kokeillut laulaa, lukea, nukkua vieressä, istua vieressä, pitää kiinni, kokeillut erilaisia yövaloja, laittanut valot kokonaan pois, pitänyt huoneen ovea auki ja kiinni. Olen ollut huomioimatta ja huomioinut. Vaihdellut nukkumaanmenoaikaa ja kiristänyt, uhkaillut ja lahjonut. Alan olla jo tosi toivoton ja kyllästynyt joka iltaiseen taisteluun, joka eilenkin iltana kesti melkein puolitoistatuntia. Omat, eikä miehen, hermot enää tahdo kestää, joten tappelu lapsen kanssa asiasta syntyy todella helposti. 

Päiväunille menemisen kanssa on kotona sama juttu, vaikka harvemmin se kuitenkaa ihan yhtä kauan kestää. Päiväkodissa päiväunien kanssa ei ole ongelmia. Eikan täti oli hoitamassa lasta, eikä sinä iltana Eikka ollut kuin kerran tullut pois sängystään. Minulle ja miehelleni hän kuitenkin jaksaa temppuilla joka ilta ja vaikka kuinka kauan.

Olen jo miettinyt, että siirränkö lapsen takaisin nukkumaan pinnasänkyyn. Pääsee hän sieltäkin pois, mutta jospa hän kyllästyisi helpommin sängystä kiipeämiseen ja antaisi periksi aikaisemmin. Autoon Eikka nukahtaisi heti, mutta siihen en haluaisi häntä totuttaa, eikä minulla ole mahdollisuuttaa joka ilta häntä ajeluttaa.

Yritän lohduttautua ajatukseen, että tämä on vain ohimenevää, mutta alan epäillä asiaa. Ja jos tämä joskus rauhoittuu, niin varmasti sitten Lyylille iskee jonkinsortin ongelma nukkumisen kanssa. Yöt onneksi muuten ovat olleet meillä rauhallisia ja kaikki me nukutaan aamuun saakka sikeästi. Täytyy nyt olla edes siitä iloinen.