Sattuipa kerran parkkipaikalla - "kun vanhemmat ei aina jaksa"

Mitenhän tätä tarinaa alustaisin... noh, Eikka on ihan tavallinen kaksivuotias, jolla esiintyy uhmaa ja jota kiukuttaa, kun ei saa tahtomaansa läpi. Eikka omaa lisäksi erittäin tempperamenttisen ja jääräpäisen luonteen. Lisäksi hänellä on tavallista paljon kovempi ääni. Varsinkin huutaessaan. 

Yhtenä tavallisena päivänä, päätimme lähteä koko perhe yhdessä kaupoille. Eikka halusi ottaa uuden vesipyssyn mukaansa ja se oli ihan ok. Olihan autossa istuskelua luvassa yli puolituntia ennen kaupoille pääsyä.  Tavaratalon pihassa kuitenkin ilmeni ongelma. Lapsi ei halunnutkaan jättää vesipyssyä autoon odottamaan, vaan vaati saada ottaa sen mukaan myös kauppaan. En suostunut siihen, vaan otin vesipyssyn pois pojan kädestä, laitoin sen auton penkille ja nostin lapsen ulos autosta. Itkuhan siitä tuli. Yritin selittää lapselle tilannetta ja kerroin useaan otteeseen, että vesipyssy odottaa häntä autossa. Ei auttanut. Huuto vain yltyi. Yritin samalla pukea lapselle päälle takkia, sillä ulkona tuuli kovasti. En saanut takkia päälle, sillä Eikka pisti vastaan. Hän riuhtoi, huusi, kiljui ja hakkasi auton kylkeä kämmenillään. Hetken aikaa yritin saada takkia pojan päälle ja koitin vaihtaa puheenaihetta. Lasta ei kiinostanut muu kuin vesipyssy. Lopulta en sitten vain jaksanut enää yrittää, sillä se kaikki tuntui aivan turhalta. Lapsi ei kuunnellut minua lainkaan, eikä näyttänyt lainkaan rauhottumisen merkkejä. Riuhtaisin puoliksi päälle saadun takin pojan päältä ja viskasin sen autoon, pamauttaen samalla oven kovasti kiinni. Korotin ääntäni ja sanoin lapsen jäävän pian autoon odottamaan, jos ei hän rauhottuisi. Nostin pojan syliini ja lähdimme kävelemään kaupan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsi pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan ja huuto muuttui kitinäksi.

Parkkipaikalta kaupan eteen päästyämme, tuntematon mies kysyi minulta vakavana, että mikä "häppeninki" meillä oikein oli. Kerroin lasta harmittaneen, ettei saanut ottaa vesipyssyä mukaan kauppaan. Miehen ilme muuttui vakavasta hieman hymyileväksi ja hän totesi, että onhan se toki vakava paikka. Perässämme tuli kaksi vahempaa naista. Toinen alkoi juttelemaan Eikalle. Kyseli mistä poika oli niin harmistunut. Hymyili lempeästi lapselle ja oli hyvillä mielin, että tämä oli saanut mielenstä takaisin. Toinen nainen ei ollut kuitenkaan niin ymmärtäväinen. Hän alkoi puhutella minua. Hän oli kuulemma lukenut kasvatustieteitä, joten hän siis tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi kuulemma, että lapset kiukuttelevat ja on ihan ymmärrettävää, että vanhemmilla saattaa joskus vähän mennä myös hermot. Että vanhemmatkin on joskus väsyneitä lapsen turhanpäiväiseen kiukutteluun. Hän toisti sanoja "joskus" ja "vähän". Hän ei selvästikkään ymmärtänyt minun käytöstä lasta kohtaan. Hän käveli perässäni kauppaan saakka selittäen kuinka minun tulisi ymmärtää, että lapset joskus kiukuttelevat. 

Ymmärrän jotenkin tilanteen. Eikka kun suuttuu, hän ei kitise tai kiukuttele. Hän kiljuu ja huutaa. Ja molempia todella kovaa. Ihan varmasti jokainen kääntyi katsomaan meitä sillä parkkipaikalla. Lisäksi vielä auton paukuttaminen. Meteliä riitti, eikä se välttämättä kaikkien korvaan kuulosta normaalilta uhmaikäiseltä, joka ei saa tahtoaan läpi. Minä korotin ääntäni. Saatoin jonkun mielestä jopa huutaa. Mitä muutakaan. Kun lapsi itse huutaa sen minkä vaan pystyy, ei hän kuule minua, jos yritän jotain tavallisella äänellä hänelle sanoa. Ja sitä olin kuitenkin jo jonkin aikaa tilanteessa yrittänyt. 

Ihmisten reaktio hämmensi minut täysin. Luultavasti minua nyt pidettin hirviöäitinä, joka huudatti lastaan ja kehtasi vielä huutaa itse hänelle. Uhkailikin mokoma. Kaikki näkivät tilanteen, mutta kukaan ei tiennyt, mistä oikeasti oli kysymys. Silti reaktio oli aika negatiivisen sävyinen. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä olisimmeko tarvinneet vaikka apua tai oliko meillä kaikki hyvin. Minun rauhoitellessa taaperomyrskyä mieheni seisoi vieressämme Lyyli neiti sylissään, joka kikatti isoveljen sätkyilylle. Näin vakava tilanne meillä siis oli. 

Itse en kehtaisi mennä kyselemään kiukuttelevan lapsen vanhemmilta, että mikäs on homman nimi. Saati kertomaan heille, että lapset joskus kiukuttelevat ja se on ihan normaalia. On toki eri asia, jos vanhemmat kurittaisivat lastaan fyysisesti tai esimerkiksi käyttäisivät nuhdellessaan todella karkeaa kieltä ja nimittelisivät lasta. Sellaiseen tuleekin puuttua ja tarkistaa, että kaikki varmasti on hyvin. Ehkä kuitenkaan siinäkään tilanteessa ei ole ulkopuolisten asia jakaa omia kasvatusmetodioitaan vanhemmille. 

Asiaa kommentoineet olivat jo selkeästi vanhempaa sukupolvea. Ehkä aika on kullannut muistot tai sitten heidän lapset eivät vain koskaan kiukutelleet. Jos heillä edes on omia lapsia. 

Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.