Lyhyesti 2017

Vuosi on ollut melkoinen. Sen verran sumussa on tullut kuljettua osa vuodesta, että ihan piti tosissaan miettiä ja selata valokuvia, että mitä vuosi 2017 pitikään oikein sisällään. 

Alkuvuosi varsinkin on hieman hämärän peitossa. Meillä valvottiin öitä taaperon kauhukohtauksien takia vauva tissillä roikkuen. Kaksivuotias uhmasi ihan tosissaan ja samaan aikaan pienelle naiselle ei kelvannut kuin äiti. Väsytti ja hetkittäin vitutti. Jopa ehkä hieman masenti. Oloa ei helpottanut liitoskivut ja säryt, jotka kiusasivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen ja jotka vaikuttivat paljon omaan olemiseen ja jaksamiseen ja näin ollen meidän arkeen. Kivut ja säryt alkoivat helpottamaan vasta 8 kk synnytyksen jälkeen ja siinä samalla mielikin koheni.

Töihin paluu, opiskelujen suorittaminen loppuun, päiväkotielämä ja uusi arki kotona. Huhheijaa sanoisin. Aikamoista myllerrystä ja taistelua olen käynyt itseni kanssa viime syksynä. Minä, joka en ikinä juurikaan stressaa, olen stressanut koko syksyn; Olenhan varmasti hyvä ja osallistuva äiti, olenhan (edelleen) hyvä työntekijä ja hyvä työssäni, valmistunhan varmasti ja saan hyviä arvosanoja, kuinka lapsiin vaikuttaa kaikki mitä teen ja onhan heillä taas tänäänkin päiväkodissa mukana kaikki tarvittava.

Helpompiakin vuosia on ollut, mutta paljon huonompiakin voisi olla. Vaikka yksi rankimmista vuosista tämä on henkisesti ja fyysisesti ollut, on tämä silti yksi elämäni tärkeimmistä vuosista. Tämän vuoden haluan muistaa, sillä se pitää sisällään paljon tärkeitä, rakkaita ja ikimuistoisia hetkiä. Lyylin vauvavuosi. Neidistä on kasvanut mielettömän ihana taapero ja Eikasta on tullut niin iso ja fiksu poika. Molemmat ovat oppineet tämän vuoden aikana niin paljon uutta ja ovat yllättäneet taidoillaan vanhemmat monta kertaa. 

Parisuhteelle tämä ei ole ollut helppo vuosi. Onneksi loppuvuodesta elämä on ollut hieman seesteisempää ja puolisollekkin on ollut enemmän aikaa. Perheloma Kroatiassa tuli todella tarpeeseen koko perheelle, mutta erityisesti meille vanhemmille. Onneksi koko vuoden vierelläni on ollut mies, joka tuntuu ymmärtävän ruuhkavuosia ja minua paremmin kuin minä itse. 

Suuresti kiitollinen olen myös ihmisistä ympärillämme. Mahtavia ystäviä ja sukulaisia ja auttavaiset isovanhemmat. Heidän avullaan tästäkin vuodesta selvittiin kunnialla. Kiitos.

Vuoden 2015 kohokohta oli esikoisemme syntymä. Vuonna 2016 kohokohta oli tyttäremme syntymä. Vuoden 2017 kohokohta on, että saimme nauttia näiden parhauksien seurasta ja seurata heidän kasvuaan. Onnellinen olen vuodesta 2017. Toivon vuodesta 2018 vähintään yhtä onnellista, mutta en laita vastaan, vaikka elämä hieman rauhottuisi ja tasaantuisi. Vaikka hetkeksikin. 

Onnellista ja antoisaa vuotta 2018!

Puolivuotta synnytyksestä

Elämä on juurikin niin hektistä kuin se kahden pienen lapsen kanssa voi olla. Päivät kuluu nopeasti ilman sen kummempaa tekemistä tai menoa. Päivässä on aina sama rytmi ja samat rutiinit. Niistä on hyvä pitää kiinni, ettei homma kaadu ja mene plörinäksi. Välillä kun se voi olla pienestäkin kiinni. Arki pyörii kodin ja lasten ympärillä. Joinakin päivinä toivoisin pari lisätuntia vuorokauteen, jotta ehtisin tehdä kaiken, mitä olen suunnitellut tai jotta saisi itselle hetken olla tekemättä mitään. Alkukankeuden jälkeen kotihommat ja lastenhoito rullaavat nyt hyvin eteenpäin ja osa arjen askareista tulee hoidettua huomaamattaan kaiken muun sählingin ohessa. Yllättävän montaa asiaa sitä ihminen pystyykin tehdä yhtäaikaa.

Esikoisen kohdalla odotti malttamattomana uusia virstanpylväitä ja tapahtumia kehityksessä. Kiinteitä alettiin maistelemaan heti kun vain sai ja tarkasti ohjeiden mukaan; kahta uutta makua viikossa. Vaatekaappi pursuili isomman koon vaatteita ja niitä välillä soviteltiin, että josko ne jo kohta olisi sopivia. Mahtavaa kun lapsi alkoi liikkua ja oppi uutta. Samalla sitä sitten alkoi heti itse odottamaan jo seuraavaa uutta asiaa ja lasta melkein yllytettiin jo uuteen temppuun. Käytiin kahviloissa ja lounailla. Lapsi kulki helposti mukana, missä meninkin, eikä päivän rytmillä ollut niin väliä.

Nyt toisen kohdalla kaikki on hieman toisin. Kiinteää on maisteltu kun on muistettu tai ehditty. Enkä ole edes niin varma onko kyseessä aina ollut uusi maku. Vaatteet käyvät yhtäkkiä pieneksi, eikä isompia vaatteita olekkaan kaapissa valmiina. Lapsi kääntyy ja se riittää. Minun puolesta ei ole mitään kiirettä oppia uusia temppuja, varsinkaan jos ne liittyvät liikkumiseen. Nyt on hyvä kun voin luottaa lapsen löytyvän siitä minne hänet laitoinkin. Käydään me edelleenkin kahviloissa ja joskus lounaallakin, mutta ei missään nimessä ilman toista aikuista seuraa. Kyllä se vaatii vähintään kaksi vahtivaa silmäparia ja kättä. Eikä mielellään itsellä ole kovin iso nälkä, sillä ei siinä ehdi välttämättä omaan nälkään keskittyä. Lapset kulkee toki edelleen mukana, mutta ei tietenkään niin helposti kuin yhden vauvan kanssa aikoinaan. Menoja ja lähtemisiä pitää hieman aina suunnitella etukäteen.

Mun vauva istuu jo syöttötuolissa, mutta mä itse edelleen kärsin kovista liitoskivuista ja lantio paukkuu ja nitisee. Aivan kuin olisin vasta synnyttänyt. Ensiviikolla ajattelinkin neuvolassa ottaa asian puheeksi ja kysyä olisiko mun mahdollista päästä esimerkiksi fysioterapeutille asiasta. Ei nimittäin ole kovin kivaa, että olen edelleen urheilukiellossa ja joudun esimerkiksi miettimään, että voinko lähteä lasten kanssa vaunuilla, että kuinka kipeäksi matka muuttuu. Jos useampana päivänä peräkkäin lantion seutu rasittuu, niin mä kärsin kivuista sit jo levossakin ja yöunet menee säryn takia.  Peruskunto on kehno tai oikeastaan en ole varma onko sellaista enää olemassakaan. Eipä se juuri kehity kun ei kerta saisi liikkua juurikaan.

Hormonit alkaa selkeästi hieman tasaantumaan ja olo alkaa olla ajoittain jopa selväjärkinen. Myös vauvakupla ympärillä alkaa rakoilla. Sen huomaa siitä, että ajatus vauvan jättämisestä jollekkin hetkeksi hoitoon ei enää tunnukkaan niin pelottavalta ja itse alkaa kaipaamaan aikuisten ihmisten asioita ja seuraa. 

Mun ylkonäkö kyllä edelleen muistuttaa vahvasti kotiäiti-lookkia, mutta toki, sitähän tässä vielä ollaan. Vaatteet on mallia "helppo imettää" ja "kunhan ei kiristä". Imetys on karistanut kyllä raskauskiloja, mutta löytyyhän sitä tavaraa edelleen. Vatsanahka on villi, eikä sitä saa kuriin mikään. Tukka tippuu päästä, mutta onneksi näkyy uutta kasvavan tilalle. Tosin kovin kauniin näköistä ei ole tuo uusi lyhyt tukkahaituva, joka sojottaa joka suuntaan, eikä sitä saa millään tökötillä liipattua tasaiseksi. Naama kukkii ja kuivuu samanaikaisesti. Ah kun on niin kaunis olo.

Missäs sitä sanottiinkaan, että raskaudesta ja synnyttämisestä palautuminen kestää kaksi vuotta imetyksen lopettamisesta. Että ihan vielä hetkeen ei tarvitse haaveilla vanhasta minästä. Mutta vahvasti uskon, että tämä on vain tilapäistä ja vielä joskus sitä voi suuresti ihmetellä kuinka keho ja mieli palautuu kaikesta tästä. Toki se kyllä joitain jälkiä jättää muistoksi.

Kevyttä univajetta

Ollaan vihdoin koko porukka tervehdytty. Lyylin kuume kesti lopulta kuusi päivää ja tauti iski viimein myös I:hin. Hänkin on onneksi jo taudista parantunut ja palaa töihin. Yli kaksi viikkoa tässä onkin yhteensä sairasteltu. Mielestäni ihan tarpeeksi näin kerralla. 

Kuumeen, nuhan ja korvasäryn takia meillä on ollut yöt lasten kanssa vaihtelevasti hieman levottomia. Välillä on öisin tarvinnut rauhoitella ja välillä on nukuttu hyvin aamuun saakka. Viimeisten kolmen yön valvomisten syynä ei enää kuitenkaan ole ollut flunssa. Ehkä se on puhkeava kulmahammas ja äidin kaipuu.

Eikan kanssa on taas tapeltu nukkumaan menosta. Niin päiväunille, kuin yöunillekkin. Hän vain raivoaa ja huutaa. Hiljaiseksi hänet saa kun istuu sängyn vieressä hiljaa, eikä koske häneen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän nukahtaisi. Hän saattaa vain katsella ja taistella unta vastaan. En haluaisi, että hän nyt oppii siihen, että vieressä istutaan, kun hän on aina ollut hyvä unille kävijä ja se on sitäpaitsi aika mahdotonta silloin kun olen yksin lasten kanssa kotona.

Eikka on myös alkanut heräilemään todella aikaisin ja selkeästi kesken unien. Jos hän kuudelta herää on häntä vaikea saada jatkamaan unia, mutta ei hän selkeästi ole tarpeeksikaan nukkunut kun kaikki kiukuttaa ja silmiä pitää hieroa. Muutamana yönä hän on herännyt ja raivonnut monta tuntia. Huutoon ei auta välttämättä mikään. Ei syli, ei viereen ottaminen. Hän huutaa ja kiukkuaa niin kauan kunnes väsähtää. Ja sehän saattaa kestää. Yhtenä yönä hän heräsi taas ja raivosi, mutta hiljeni syliin. Yhteensä 5 tuntia hän oli hereillä. Välillä huutaen, välillä jutellen ja välillä aivan hiljaa. Ihmeellisintä, että ei hän kovinkaan myöhempään kuitenkaan aamulla nukkunut. Eilen hän nukkui päiväunia puolituntia ja tänään saman verran, mutta vasta kuudelta illalla. Toivon todella, että Eikan uniongelmat johtuvat kulmahampaasta, joka on kyllä jo puhjennut, mutta vasta hieman pilkottaa ikenen läpi. Edellisen hampaan kanssa oli samanlaisia ongelmia.

Lyylin kanssa ensimmäistä kertaa meinaa olla myös levottomia öitä. Hän nukkuisi niin kovin mieluusti minun kyljessä kiinni, mutta sitten meillä on molemmilla niin kuuma, että se menee ihan häiläämiseksi ja vähän väliä heräilyksi. Vaikka hän olisi kuinka sikeässä unessa, hän herää heti, jos nostan hänet omaan sänkyyn puolen metrin päähän. Siitä mielensäpahoittaneena hän ei suostu rauhoittumaan kuin tissille ja taas hän on kyljessä kiinni. Lyyliä on myös joutunut nyt muutamana iltana hyssyttelemään uneen, mutta sen luulen johtuvan ihan vain yliväsyneisyydestä 

Hohhoijaa. Nyt voin kyllä sanoa, että on hieman univelkaa. Vaikka tänään koko perhe herättiin vasta kymmeneltä, niin se ei juurikaan auta kun itse on yön vain torkkunut. Aamulla ihan säikähdin jo mustia silmäpussejani ja oli pakko niitä yrittää valokynällä peittää. Päivällä touhutessa väsymystä ei niin huomaa, mutta jos tilanne kotona jostain syystä hieman rauhottuu (päiväuniaika), niin jo väsyttää. Uni ei kuitenkaan tule, vaikka päiväunia yrittäisi nukkua. 

Taapero taisi juuri nukahtaa. Siihen meni puolitoista tuntia ja iskän piti osa ajasta  vieressä kököttää. Pienempi valvottaja se pötköttelee maha täynnä tuossa mun vieressä sängyllä ja leikkii käsillään. Jospa hänkin kohta nukahtaisi. Itse olisin ainakin ihan valmis sammuttamaan valot ja käymään nukkumaan toivoen, ettei ensi yönä tarvitse kenenkään valvoa. 

Öitä.