Taaperon rankka elämä

Jos ei aina ole helppoa olla taaperon äiti, niin ei se ole kyllä helppoa olla taaperokaan. Ei ainakaan meidän taaperon mielestä. Aina vain kielletään, eikä mitään kivaa saa tehdä. Kuten piirtää ruualla pöytään, painia pikkusiskon kanssa, lähteä yöpuvussa päiväkotiin, pissata lattialle, lähteä kesäkengissä pakkasella ulos, syödä banaaninkuoria, hyppiä lenkkareilla kuralätäkössä tai leikkiä "juostaan karkuun"-leikkiä, kun aina silloin ollaan muka lähdössä jonnekkin tai pitäisi pukea ja on kuulemma jo kiirekkin. Taaperollahan menee ihan hermo kun ei saa tehdä mitään kivaa.

Vaikeuksia tuottaa myös illat kun pitäisi mennä nukkumaan, eikä saa jatkaa leikkejä. Taapero yrittää kertoa vanhemmille, ettei halua nukkua, että kun ei väsytä yhtään. Eikä vanhemmat millään usko. Sanovat vain, että nyt on nukkumaanmenoaika ja kantaa takaisin sänkyyn, vaikka taapero niin haluaisi vielä juosta taloa ympäri tai katsoa ihan vähän telkkaria. Janokin iskee jossainvaiheessa, mutta kolmannella kerralla kun lapsi pyytää lisää vettä janoonsa, äiti ei enää annakkaan. Ei muka voi janottaa enään. Ilta yleensä päätyy siihen, että taapero suuttuu vanhemmilleen kun he eivät tajua, että silmien hierominen ja haukottelu ei tarkoita, että väsyttää ja että häntä janottaa (tai pissattaa) edelleen vaan. Pakko kiukutella, koska vanhemmat ei muuten tajua. 

Taaperon pitäisi aina olla reipas. "Syö reippaasti, kävele reippaasti, ole nyt reippaasti..." Mutta ei taapero halua olla reipas. Ei hänellä ole kiire ruokailla tai kiire yhtään minnekkään. Ei hän halua olla reipas pelottavissa ja uusissa tilanteissa. Ei halua, vaikka vanhemmat vaatii. Kilttikin pitäisi aina olla. Nyt varsinkin kun tontut kurkkii. Eihän aikuisetkaan ole aina kiltisti. Isikin ottaa joskus lelun(lue: jotain kiellettyä)taaperon kädestä, vaikka eihän toisen kädestä saa ottaa. Äitikin joskus huutaa, vaikka on sanottu, ettei saa huutaa. Ei taaperonkaan siis tarvitse ihan aina olla kiltti. Joskus voi olla tuhma.

Mutta kuinka mahtavaa ja jännittävää on päästä kauppaan. Omien pikkukärryjen kanssa on todella siistiä juosta hyllyjen välissä käytäviä ja liukua polvilleen lattialla. Parasta on kun iskä tai äiti juoksee perässä. Jotain ne huutaa, mutta taapero ei omalta metelöinniltään kuule, mitä ne sanoo. Taapero osaa kerätä kärryihin myös kaikkea kivan näköistä kyytiin, jotka tylsät vanhemmat kuitenkin ottavat kärryistä pois. Joskus taapero menee myös autokärryillä, mut ne on vähän tylsät, koska äiti työntää niitä niin hitaasti. Kyydistä onneksi pääsee itse pois, niin voi juosta käytäviä pitkin. Taaperon mielestä karkuleikki ja kiljuminen on ihan parasta, mitä kaupassa voi tehdä. Ja sit harmittaa kovasti (ja äänekkäästi) kun vanhemmat kieltää ja kun pitää lähteä kaupasta pois. Äiti ja iskä usein kantaa taaperon väkisin autoon, vaikka taaperolla olisi hyvä leikki ollut vielä kesken.

Taapero onneksi harvoin kärsii tylsyydestä. Hän kyllä aina keksii jotain tekemistä. Esimerkiksi kun autossa on tylsää istua, taapero viihdyttää itseään potkimalla etupenkkiä. Tämä leikki on entistä kivempi, mitä kuraisemmat kengät on. Riisuu vaatteitaan ja kokeilee kuinka kauas ne autossa lentää. Hän myös irroittaa oman ja siskonsa turvavyön, jotta he voisivat leikkiä yhdessä takapenkillä. Mutta kokoajan äiti ja iskä komentaa. Älä potki penkkiä, älä ota kenkiä pois, ei voi irroittaa turvavyötä, älä heitä mitään etupenkille,  ISTU ALAS!! Eivät ymmärrä kuinka tylsää on vain istua paikallaan ja katsella ikkunasta ulos, että jos vaikka näkyisi jännittävä kaivinkone, jota ei koskaan kuitenkaan näy. Taapero ilmoittaa kuuluvasti koko loppumatkan, että haluaa pois autosta.

Meidän perheessä kukaan ei ole oikein aamuvirkku. Taapero varsinkaan. Aamut siis usein on niitä rankimpia. Yleensä lapset heräävät hoitoaamuina ennen herätyskelloa, mutta eilen aamulla meillä oli normaalia aikaisempi herätys. Taapero heräsi yllättävän reippaasti ja nousi sängystä omin jaloin ilman pitkää taivuttelua. Se olikin sitten sen aamun ainoa hyvä asia. Mikään ei sujunut ja kaikki oli väärin. "En haluu" oli aamun hokema. Vaatteet olivat väärät ja vain yökkäri olisi kelvannut päälle. Pikkusiskonkin vaatteet olivat väärät. Vaippaa ei saanut vaihtaa ja päiväkotiin oli lähdössä väärä pehmolelu mukaan. Viimeinen niitti oli, kun taapero laittoi kädet housujen taskuihin ja tajusi, ettei hänellä ollut yhtään rahaa. Siitä seurasi todella iso harmistus, meteli ja itkupotkuraivarit. (Ei hänellä ole koskaan taskuissaan rahaa ollutkaan.) Onneksi äidin halirutistus auttoi taas ja vastoinkäymisistä huolimatta ehdittiin ajoissa päiväkotiin. 

Kyllä tämä joskus helpottaa, taaperoidenkin elämä. 

Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.