Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.

Äititaitoni

10plussan äiti Matu haastoi blogissaan kertomaan omat äititaidot. Kieltämättä esikoisen syntymän jälkeen sitä on oppinut kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Sellaisia taitoja, joita ei ikinä kuvitellut tarvitsevankaan, mutta jotka ovat elinehtoja lapsiarjesta selviytyessä. 

Yhdellä kädellä toimiminen on ehkä se kätevin taito. Yhdellä kädellä pystyy laittamaan ruokaa, pyykkämään, siivoamaan, leikkimään, kirjoittamaan tietokoneella (aika hidasta kylläkin) ja jopa vessassa käyminen onnistuu yhdellä kädellä; Pyyhkiminen, housujen nostaminen ja käsienpesu. Tämä kaikki myös onnistuu samalla kun imettää. Super tehokasta.

Suun, varpaiden, leuan, jalan, takapuolen tai minkä vain ruuminosan hyödyntäminen arkisissa askareissa. Kädet kun eivat vain yksinkertaisesti aina riitä. 

Salaa syöminen. Hyvä taito sekin. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu ja se kyllä sitten harmittaa, sillä on niin paljon mukavempaa syödä, ettei joku kilju suu auki vieressä ja varasta leivän päältä leikkelettä tai koko leipää.

Osaan tehdä vaikka mitä arkisia touhuja tarvittaessa t o d e l l a hiljaa. 

Eri itkujen tunnistaminen. Jonkun korvaan itku kuulostaa vain itkulta, mutta äitikuulo erottaa ja tunnistaa, mistä itku johtuu. Onko se harmistusta, kipua, väsyä, pelkoa, nälkää, huomioitkua vai tekoitkua. 

Äitikuulo myös suodattaa tärkeät äänet ei niin tärkeistä. Sikeässä unessa en herää, vaikka kuinka metelöitäisiin vieressä, mutta vauvan ensimmäinen inahdus saa minut hereille heti.

Löydän tutin pimeässä melkein aina.

Olen oppinut pitämään myös haaleasta kahvista, sekä pannussa seisseestä kahvista. Ei sinänsä taito, mutta uusi opittu juttu sekin.

Osaan erottaa matkitusta murinasta onko kyseessä karhu, dinosaurus vai lohikäärme.

Taaperon salakielen tulkinta. Huomaat jossain vaiheessa ymmärtäväsi, mitä lapsesi tarkoittaa tai haluaa, vaikkei suusta tule yhtään selkeää sanaa. Riittää jos yksikin vokaali osuu oikeaan kohtaan sanassa. Aina ei vaadita sitäkään.

Tulevaisuuden ennustaminen. Siihen ei tarvita kristallipalloa kun tietää, että kohta sattuu ja tapahtuu. Hiljaisuus on yksi hyvä enne siitä, että luultavasti jossain on kohta siivottavaa. Lapsen ilmeistä ja eleistä pystyy myös hyvin ennustamaan, jos on metkut mielessä ja tuolilla keikkumisesta yleensä saa etukäteen jo näyn, että huonosti tulee käymään.

Harhauttaminen on todella tärkeä taito. Sitä tarvitaan usein kun kiukku meinaa yllättää tai lapsi osoittaa mielenkiintoa jotain kiellettyä kohtaan. Harhauttamalla lasta säästyy monelta turhalta kiukulta. Erityisen hyvä taito silloin kun tehdään lähtöä jonnekkin.

Nukkuminen liikkumatta. Tämä taito on hyvä olla, jos nukahtaa vauva tissillä. Itse käytän tätä taitoa joka yö.

Pitäisi vielä harjaantua rymyleikki taidossa. Se on iskän erityistaito ja siinä olen kyllä iskää huonompi.

Pikaisesti jotain pientä äitienpäivästä

Äitienpäivää meillä ei mitenkään kovin erikoisesti juhlittu. Aamulla en suinkaan herännyt aamupalaan sängyssä vaan komentavaan äänensävyyn, joka kuului pinnasängystä puoli seitsemältä. Homma haisi vaipan vaihdolle ja pääsinkin heti aamusta "tositoimiin" äitinä. 

Massiivista kakkavaippaa vaihtaessani silmät vielä ristissä ja vastarintaa havaittavissa mietin, että se aamupala olisi saattanut olla mukavempi vaihtoehto. Toisaalta, ilman tuota haisevaa sontapyllyä en voisi edes haaveilla siitä aamupalasta.

Pyllypyykistä selvittyämme sain suuret halaukset ja märät pusut molemmilta miehiltä. "Hyvää äitienpäivää" toivotti I ja Eikka komppasi häntä hyppimällä päälläni sohvalla ja hokemalla "Äätiä" (äiti). Se kyllä lämmitti suuresti mieltä ja sai leveän hymyn ilmestymään vielä väsyneille kasvoille.

Äitienpäivä vierähti minulla kuitenkin suuremmilta osin töissä. Tälläisinä päivinä ravintoloissa riittää asiakkaita ja päivä kuluikin mukavan nopeasti kokoajan touhutessa. Tottakai sitä mielummin olisi ollut oman perheen kanssa äitienpäivänä ja varmasti perheeni sen tiesikin, sillä töistä lähtiessäni I ja Eikka yllätyksekseni odotti minua työpaikan pihalla ja veivät minut jätskille. Kukkia en saanut, sillä kukkakaupat olivat kuulemma jo ennättäneet mennä kiinni, mutta ensivuonna kuulemma sitten :) Jätskien jälkeen herkuteltiin vielä isoäidin (minun äitini) lettukesteillä ja jännitettiin Suomen peliä.

Loppuilta sujuikin jo sitten ihan tutuissa arkisissa merkeissä; äitinä. Mielensäpahoittaja astui esiin, eikä mikään tietenkään kelvannut. Pelkkää kiukkua ja vastarintaa. Reilun tunnin verran kaikesta hänen kanssaan tapeltuani ja kiukuttelua kuunneltuani lapsi lopulta nukahti onneksi nanosekunnissa omaan sänkyynsä ja itsekkin pääsin lysähtämään vihdoin sohvalle. Huh. 

Sitä se äitiys on. Arkistakin arkisempaa höystettynä upeilla hetkillä ja suurilla tunteilla. Suuresti olen kiitollinen pienelle miehenalulle siitä, että hän on tehnyt minusta äidin. Se on hienointa elämässäni ja olen siitä "tittelistä" aika ylpeä. Toivon todella olevani hänelle maailman paras äiti. Siihen ainakin pyrin.

Hieman vanhemmuudesta

Ensimmäinen vuosi äitina alkaa olla piakkoin ohi ja se on kyllä ollut aikamoinen vuosi. Se on myöskin mennyt aivan hujauksessa ja ikäänkuin huomaamatta ohitse. Vuodessa on oppinut paljon uutta itsestään ja varmasti jollain tapaa äitiys on myös muuttanut minua. Arvomaailma on osaltaan toisenlainen kuin ennen ja asiat jotka ennen oli tärkeitä, ei välttämättä enää olekkaan ykkösenä listalla. Hieman sitä on myös ehkä unohtanut itsensä tässä vuoden aikana, eikä aikaa itselle juurikaan ole ollut.

Äitiys on ollut minulla haaveena aina. Kun kysyttiin mikä minusta tulee isona oli ensimmäisenä mielessäni, että "Äiti". Uskaltaisin sanoa, että äitiys on minulle ollut hyvin luontevaa ja selkeästi "minun juttuni". Toki siinä on haasteensa ja niitä huonojakin puolia ja välillä ihan paskojakin päiviä, mutta kaikinpuolin tunnen nyt olevani siellä missä pitääkin. 

Olen paljolti sellainen äiti kuin joskus aikanaan kuvittelin olevanikin, mutta on kyllä asioita joissa olen joutunut pyörtämään puheeni ja huomannut toimivani sittenkin toisella tavalla tai sitten asiat eivät vain ole menneet niinkuin olin suunnitellut ja ajatellut. 

Esimerkkinä siitä Eikan vieressä nukkuminen.  Päätin jo ennen lapsen syntymää, että Eikka nukkuu omassa sängyssä alusta asti ja vuoden ikäisenä siirtyy omaan huoneeseen. Noh, enää lapsi ei nuku meidän vieressä kuin ihan harvoin, jos aamuyöstä ei uni tule, mutta vielä 7kk ikäisenä vauva jäi jokaisen aamuyön syötön jälkeen viereeni nukkumaan. Vasta kun hän itse ei osannut enää nukahtaa viereeni, oli minun pakko aina siirtää hänet omaan sänkyynsä ja se jopa harmitti minua. Omaan huoneeseen kyllä olen lapsen laittamassa kunhan vain lastenhuone joskus valmistuu.  

Imetys onneksi meillä sujui alkukankeuden jälkeen mainiosti. Maitoa riitti ja lapsi söi. 4-5 kk iässä Eikka päätti lopettaa toisen rinnan syömisen. Enkä sitä väkisin kovin kauaa viittinyt hänelle tyrkyttää. Hienosti pärjättiin toisella tissillä melkein 9kk ikään saakka. Itsehän toki olin suunnitellut imettäväni vuoden ikäiseen saakka, mutta eihän lasta voi pakottaa. Tässä olen oppinut vuoden aikana, että imetys on juurikin sellainen asia, mitä ei voi millään lailla suunnitella ennen lapsen syntymää, eikä juurikaan vielä syntymän jälkeenkään. Se menee niinkuin se menee ja aina siihen ei voi itse vaikuttaa millään lailla.

No mites tää "meidän lapsi ei missään nimessä saa mitään herkkuja ennen 3 ikävuotta". No vähän oon ehkä lipsunu, mutta oikeasti vain vähän. Eikka on saanut maistaa lusikallisen jäätelöä, pieniä keksin muruja muutaman kerran ja laskiaspullan kantta sai hän hieman nuolaista. Eilen ekaa kertaa lapsi sai oikeasti herkutella, sillä hän sai pienen palan toscapiirakkaa, jonka sitten ihan itse sai syödä ja mutustaa. Toki enemmän piirakkaa oli lattialla kuin suussa.

Itsensä lisäksi on paljon oppinut uutta myös puolisosta. Miehestäni on lapsen syntymän myötä tullut enempi huolehtija-tyyppiä ja hieman empaattisempi hän on kuin ennen. Hänet näkee nyt myös puolison lisäksi vanhempana ja me yhdessä olemme tulleet aivan uusien asioiden eteen ja toki vasta nyt nähneet kuinka niissä asioissa toimimme ja mitä niistä ajattelemme. 

Mieheni kanssa olemme hyvinkin samaa mieltä lapsenkasvatuksiin liittyvissä asioissa (onneksi!), mutta toki on löytynyt myös pieniä erimielisyyksiä ja jopa yllättäviäkin mielipiteitä. Olemme kuitenkin löytäneet aina kompromissin asiaan, eikä ole tarvinnut asioista riidellä. Päätämme lapseen liittyvistä asioista yhdessä ja otamme huomioon toisen  ajatukset ja mielipiteet. 

Mieheltäni kysyin, että onko hänen mielestään meidän parisuhde muuttunut Eikan syntymän myötä. Vastaus oli, että "Eihän sitä edes ole enää". Hahaa! ihan tuota vastausta en odottanut, mutta kieltämättä tässä ei juurikaan ole ollut aikaa kahdenkeskeisille ravintolailloille tai lomille, mutta kyllä minulle on mainiosti kelvannut yhteiset elokuvaillat kotona kainaloon käpertyneenä. Itse lähinnä ajattelin vastaukseksi kysymykseeni sitä, kuinka lapsen tulo perheeseen on syventänyt parisuhdettamme ja mielestäni lähentänyt meitä puolisoina. Lasketaanko sitä nyt sitten parisuhteeksi. ;)

Helpomman arjen puolesta

Muutaman ystäväni kanssa olen viimeaikoina keskustellut siitä, kuinka itse tekee monesti asioista vaikeampia kuin ne oikeasti onkaan. Näin vauva-arjen keskellä kun tekemistä on muutenkin, ei pitäisi asettaa itselleen ihmeellisiä tavotteita ja vaatimuksia, eikä kuormittaa itseään liikaa. Millä oikeasti on väliä; koti kuin sisustuslehdestä vai esim. yhteinen aika lapsen kanssa?

Meillä on aina ollut siistiä ja puhdasta. Tavaroilla on omat paikkansa, pöydillä ei ole ylimääräisiä tavaroita ja kodin siisteydestä huolehditaan päivittäin. Useamman kerran viikossa imuroidaan ja tasoja pyyhitään monta kertaa päivässä. Pienikin ylimääräinen tavara jossain tai vinossa oleva matto häiritsee ja tilanne korjataan heti. Mutta nyt on myönnettävä, että enää meillä ei ole ihan niin järjestelmällistä, vaikka päivittäin koitankin pitää järjestystä yllä.

Olohuoneen matossa on läikkä. Taitaa olla luumupuklut. Toisessakin valkoisessa matossa on läikkä, mutta sen alkuperää en tiedä.  Sohvapöydässä on tuhkainen kädenjälki ja lapsen lelut on tottakai ympäri taloa. Peti on petaamatta ja kuivaustelineen päällä on kasa vaatteita, ehkä pyykkiin menossa. Makuhuoneen lattialla on pieni sukka, joka odottaa parinsa löytymistä jostain. Lapsen lakanatkin pitäisi vaihtaa ja lattialle voisi näyttää moppia. Tältä meillä taitaa nykyään useimmiten näyttää, vaikka kuinka yritän kuskailla tavaroita omille paikoilleen ja pyyhkiä pölyjä mennessäni. Mutta kukapa tulee katsomaan kuinka sotkuista meillä on ja kun itse tähän alkaa jo tottua, eikä pieni sekasorto enään häiritse (kovin paljon). Ennen siivosin lapsen lelutkin lattialta heti lapsen mentyä päiväunille, mutta nyt en enää jaksa, sillä ne levitetään päikkäreitten jälkeen taas uudelleen. Joskus lelut jää lattialle jopa yön yli. Iiks! 

Minulle oli alkuun todella vaikea jättää lasta hoitoon. En edes voinut lähteä kuntosalille ja jättää lasta isänsä kanssa kotiin, koska se menisi niin hankalaksi. Mitäs jos vauvalle tulee nälkä tai itku. Ja mieskin on ollut koko päivän töissä, joten ei häntä pidä rasittaa sillä, että hän joutuisi hoitamaan omaa lastaan vielä töitten jälkeen. Näin minä ajattelin, kunnes mieheni patisti minua lähtemään ja sanoi, että hän mielellään olisi lapsen kanssa kahdestaankin välillä. Taas tein asiasta ihmeellisen hankalaa ihan vain omassa päässäni. 

Tiedättekö kun on päättänyt jotain ja ajattelee tekevänsä oikein, ei tietenkään millään voi luovuttaa, vaikka tietää, että silloin pääsisi paaaaljon helpommalla. Tällähetkellä kyseessä on koiran vesikuppi  ja kynttilälyhty.  Eikan lempparit ja tietenkään äiti ei niillä anna leikkiä, mutta ei voi niitä sirtää poiskaan. Pääsisin niin paljon helpommalla kun vain nostaisin ne pöydälle lapsen ulottumattomiin, mutta ehei. Eihän lapsi silloin oppisi, että niihin ei saa koskea. Joten minä kuljen perässä ja kiellän niin kauan, kunnes hermot menee aivan totaalisesti ja vesikuppikin luultavasti on kaadettu jo lattialle. Ehkä sitten voin sen nostaa pöydälle. Tämäkin siis on tehtävä hankalemman kautta.

Pönttöuunien kanssa olen jo luovuttanut. Nehän on ihan paras juttu tällähetkellä. Varsinkin jos niissä on tuli. Miljoona kertaa kiellettyäni ja kannettuani lapsen pois uunin luota päätin luovuttaa ja annoin lapsen koskea kuumaan uunin luukkuun (kahdesti). Itkuhan siitä tuli, mutta ei palovammaa. Säikähdys ja pieni kipu vain, joka kyllä meni ohi kun pääsi syliin. Mutta eipä tuo kovapää mitään vielä oppinut. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Olen tosiaan hieman alkanut hölläämään, sillä olen huomannut kuinka paljon turhaa työtä oikeastaan päivän aikana tulee tehtyä. Esimerkiksi lapsen levittämät tavarat kannattaa siivota vasta lapsen nukahdettua, niin selviää yhdellä siivoamisella päivässä. Lapsen vaatteitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan jokaisen pienen tahran jälkeen, sillä niitä saa muuten vaihtaa koko päivän. 

Alkuun itselle tuli pahamieli ja syyllisyyden tunne siitä, että sitä "vain" on lapsen kanssa kotona, eikä tahdo ehtiä/jaksaa pitää kotia yhtä siistinä kuin ennen. Ei jaksakkaan lähteä lenkille tai salille, vaan mielummin ostaa suklaata ja makaa kotona. Aina väsyttää, mutta eihän siitä saa valittaa. Ei mistään saisi valittaa. Onhan kaikilla muillakin äideillä kodit tiptop, raskauskilot selätetty ja energiaa riittää vaikka mihin harrastuksiin. Itse on vaan niin laiska. Niin sitä ajatteli, mutta ei se onneksi ihan niin ole. Moni muukin äiti kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa. Pitää vain antaa itselleen aikaa ja muistaa, että kunhan itsellä on hyvä olla, on sillä eniten väliä. Ei pidä ylisuorittaa ja tehdä arjesta niin vaikeaa. Stressitön äiti on lapsestakin paljon kivempi.

Vuosi 2015 - Instagram hetkiä

Kuluneeseen vuoteen mahtuu paljon. Paljon pieniä asioita ja jopa niitä kaikkein suurimpia asioita. Yhdellä sanalla kuvattuna vuosi oli onnellinen. Useammalla sanalla sanottuna vuosi oli myös jännittävä, pelottava, haasteellinen, toiveikas, raskas, odottava, iloinen, surullinen, opettavainen ja mitä kaikkea muuta. Tänä vuonna tapahtui suuria asioita. Kaikkein suurimpana vanhemmuus. Se toi mukanaan paljon uutta ja erilaista, jotain aivan  tuntematonta, josta nyt on jo pikkuhiljaa alkanut pääsemään jyvälle. Vanhemmuus on muuttanut meitä ja meidän tulevia vuosia suuresti. Tämä vuosi siis muutti käytännössä kaiken.

Alkuvuosi meni odotellessa. Yli neljä kuukautta olin kotona ja me mieheni kanssa odotimme. Välillä toivoin tosissani, että kaiken olisi voinut peruttaa, sillä oma vointini oli kamala. Oli rankkaa jäädä kotiin vain odottamaan. Päivät ei kuluneet, kun mitään ei voinut tehdä ja ajatukset pyörivät vain yhdessä asiassa. Odotusaika tuntui ikuisuudelta. Mutta odotus onneksi palkittiin suuresti huhtikuussa. Saimme täydellisen pienen pojan, joka on jo nyt opettanut meille niin paljon ja jota rakastamme enemmän kuin mitään muuta.

Olen saanut uusia ystäviä ja uuden suloisen kummilapsen. Ystäväni ovat saaneet lapsia. Yhteensä 9 lasta on syntynyt ystävilleni vuonna 2015 ja yhtä odotetaan syntyväksi helmikuussa. Huikeaa! Varsinainen vauvavuosi. 

Kun on koko vuoden ollut kotona ja viikonloput ovat olleet siis vapaita, on ehtinyt paljon viettää aikaa myös ystävien kanssa. Useimmiten ruuan ääressä (ainakin kuvista päätellen). Tänä vuonna on tajunnut perheen ja ystävien merkityksen toisella tavalla. Kuinka onnekas on perheestä ja ystävistä, jotka ovat lähellä. Heistä on suuri apu ja turva, varsinkin tässä elämäntilanteessa. 

Elokuussa tapahtui taas suuria. Ostimme talon. Talon josta pidämme ja jossa viihdymme, eli siis ostimme kodin. Heti ensisilmäyksellä ihastuimme taloon ja edelleen olemme sen lumoissa. Se tuntuu kodilta ja sitä se todella on. Meidän Villa Unelma. Remontoimme viisi viikkoa yötäpäivää ja vielä on paljon tekemistä, mutta pikkuhiljaa saamme talosta meidän näköisemme.

Lapsen kanssa aika on mennyt nopeasti. Liiankin nopeasti. Vauva on kadonnut ja tilalle on tullut taaperoa muistuttava pieni ukkeli. Jotain vauvan ja taaperon väliltä. Tuo pieni mies vain kävelee tukea vasten joka paikkaan. Pöydältä sohvalle, sohvalta tikkaille, tikkailta keinutuolille ja sitä rataa.

Minun vuoteeni on siis mahtunut paljon, vaikkapa vain pienen ihmisen verran. Toivon ensivuodesta yhtä onnellista vuotta ja paljon iloisia hetkiä.

Onnellista tulevaa vuotta myös teille kaikille!

Paska mutsi

Kuinka me kaikki sitä olemmekin aina välillä. Joskus omasta mielestä, joskus jonkun läheisen mielestä, jopa tuntemattomien mielestä ja välillä varmasti myös lastemme mielestä. Ainakin tyhmiä äitejä. 

Niin montaa sorttia kun on erilaisia lapsia on myös erilaisia äitejä. Jokaiselle äidille ja lapselle muotoutuu yhteys ja side, mikä varmasti on hyvinkin yksilöllinen. Äiti jos joku tuntee lapsensa, tietää tämän tarpeet ja osaa hoitaa niitä juuri omalle lapselleen oikealla tavalla. Jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen. 

Aika usein, varsinkin netin keskustelupaltoilla, törmää siihen kuinka äidit arvostelevat ja suoraan anonyymeinä haukkuvat toisiaan. Yhden lapsen vanhemmat ovat itsekkäitä ja jos lapsia on useampi on sekin väärin, koska silloin joku lapsista kärsii huomion ja rakkauden puutteesta. Välillä kyse ei ole mistään sen vakavammasta kuin vaikka siitä nukkuuko lapsi peiton kanssa vai ilman. Kun jonkun mielestä siihen peittoon voi tukehtua, niin johan se nyt on ihan paska mutsi joka yrittää vauvansa tukehduttaa kun käyttää peittoa. Noniin. Varma kuolemahan se sitten on niin. Huoh. 

Yleisimpiä arvostelun syitä tuntuu olevan lapsen hoitamiseen liittyvät asiat ja kasvatus periaatteet. Ihan paska mutsi jos vie lapsen päiväkotiin ja sit tietty on myös ihan paska ja pata laiska kun ei mene töihin. Paskat mutsit vaativat kuria ja järjestystä, kun taas vapaan kasvatuksen saaneista lapsista tulee kieroon kasvaneita. Pitää siis vain valita, millä tavalla haluaa olla huono äiti, sillä väistämättä sitä jonkun mielestä on kuitenkin. 

Ja voi luoja, jos lapsen käytöksessä on jotain erityistä niin ainahan sekin johtuu vanhemmista ja kasvatuksesta. Oli se lapsi sitten nelivuotias tai jo aikuinen kolmekymppinen. Huonot vanhemmat on syy kaikkeen. Väärin kasvatettuja lapsia siis.  Onneksi muut äidit usein muistavat neuvoa kuinka lapsesi pitäisi kasvattaa ja miten hänen kanssaan tulisi toimia. He tietävät kyllä, sillä heidän lapsensa osaavat aina käyttäytyä, eivätkä koskaan tee mitään tyhmää tai kiellettyä. Tai ainakin he sillä hetkellä unohtavat omien lastensa kolttoset.

Minäkin olen välillä ihan maailman surkein mutsi ja syitähän löytyy. Lähdetään nyt vaikka siitä, että enhän voi osata ja tietää mitään, sillä olen vasta tullut äidiksi ja niin nuorikin vielä. Tottahan se on. Ei minulla ole kokemusta äitinä olosta, mutta varmasti kyllä osaan itse pyytää apua, jos sitä koen tarvitsevani. Luotan kuitenkin omaan arviointikykyyni ja äidinvaistoon. 

Minullakin on omat mielipiteeni siitä, miten äidin ei missään nimessä kuuluisi käyttäytyä ja mitkä asiat mielestäni on jollain lailla outoja tai sotii muuten vain omia mielipiteitäni ja arvomaailmani vastaan. Kuitenkin pidän nämä mölyt omassa mahassani, enkä mene kommentoimaan kenellekkeen kuinka hän voi olla sellainen äiti. Siinä vaiheessa kun lapsi oikeasti selkeästi kärsii, voi mielestäni kyseenalaistaa toisen vanhemmuuden ja silloinkin, se on aluksi tehtävä ehkä jollain tapaa hienotunteisesti. Anomyyminä netissä toisiaan arvostelevat äidit ovat joskus suorastaan ilkeitä ja täysin asiattomia. Kamalaa!

Pahinta on omat alhaiset ajatukset. Tulee niitä hetkiä kun teet kaikkesi ja se ei siltikkään riitä. Tunnet itsesi niin huonoksi ihmiseksi ja kamalinta, huonoksi äidiksi. Omatuntoa kalvaa välillä vaikkei siihen olisi mitään syytä edes. Lisätään soppaan vielä väsymys ja hormonit. Oujee! Tässä mielentilassa vielä kun muistat jonkun arvostelleen äitiyttäsi tai joku tulee neuvomaan sinua siinä, niin ei varmasti kaukana ole peruuttamattomat teot. 

Harmittavaa tässä on se, että jokainen äiti tietää kuinka henkilökohtainen asia äitiys on, mutta silti jotkut viitsivät soimata ja syytellä muita asian tiimoilta. Ja tietysti yleensä he tietävät parhaiten, joilla ei ole edes lapsia. Eiköhän kuitenkin jokainen äiti halua lapselleen vain parasta. Ja ihmisiä me äiditkin vain olemme ja varmasti välillä mokaammekin. Ei se silti meistä huonoja äitejä tee. Tärkeintä varmasti lapsen kannalta kuitenkin on se, että äiti rakastaa ja välittää.