Heipparallaa!

Uskallanko hehkuttaa ääneen, kuinka meillä viimeyönä Eikka ei herännyt kertaakaan. Ehkäpä vihdoin meidän yöt palaa ennalleen ja saadaan koko porukka taas nukkua rauhassa. Toivottavasti. Nyt on myös nukkumaanmenot sujuneet ongelmitta. Jes. Toivoa siis on.

Edelleenkään en ole varma itkuhuuto kohtausten syistä, mutta epäilen sitä hammasta. Toisaalta, olen kyllä kuullut, että uniongelmia on esiintynyt muillakin juurikin tässä iässä. Aina ei kaikelle löydy selitystä ja ehkä tämäkin oli taas jokin "vaihe". Niitä kun tuntuu olevan aina vaan. Nytkin jonkinlainen vierastusjuttu on meillä meneillään. Eikka ei ole ikinä koskaan vierastanut. Hän on itse pyytänyt kahvilassa vieraan mummon syliin ja vaunuista vilkutellut vastaantuleville. Nyt kuitenkin vierastamista on alkanut esiintymään myös jopa tutuissa tilanteissa ja tuttujen ihmisten kanssa. Lyyli myös on alkanut vierastamaan, mutta hän onkin aina ollut sellainen äitin "tissiriippa".

Lasten levottomat yöt ovat valvottaneet minua, mutta unettomuutta on myös aiheuttaneet murheet ja suru. Jouduimme hyvästelemään meille niin rakkaan Mopsi koiramme. Ikää hänellä oli jo kahdeksan vuotta ja umpisokea hän oli ollut puolet elämästään. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Erilaiset iho-ongelmat ovat häirinneet koiran elämää pennusta saakka, mutta on aina lääkkeiden ja voiteiden avulla saatu niihin apua. Loppusyksystä iho ongelmat pahenivat, eikä lääkkeet tuntuneet enää helpottavan ja nyt joulun jälkeen ihottuma lehahti muutamassa viikossa todella pahaksi. Koiran olo alkoi olla kutinan ja kivun takia jo tosi tuskallinen. Mieheni kanssa teimme todella vaikean ja inhottavan päätöksen, mikä kuitenkin Mopsille oli varmasti oikea ja hyvä päätös. Nyt ei kutise, eikä satu enää. 

Itkun ja ikävän keskellä on kyllä paljon iloakin, sillä lapsemme saivat uuden serkkutytön ja minä siinä samalla uuden tulevan kummilapsen. Ihanaa! ❤️ Pikkuinen "Hertta" on valloittanut tädin sydämen ja Eikkakin on kovin kiinnostunut vauvasta. Lyyli nyt ei vielä ymmärrä koko vauvaa, mutta sitten kun ymmärtää, heistä varmasti tulee hyvä parivaljakko. Näillä pikkuisilla serkkutytöillä on ikäeroa vain reilu neljä kuukautta. Kävin katsomassa vauvaa sairaalassa Lyylin kanssa ja siis voi luoja kuinka Lyyli kasvoikin isoksi tytöksi sillä reissulla. Kätilökin kutsui häntä isoksi vauvaksi. Minun pientä. Kieltämättä siinä pienen "Hertan" vieressä Lyyli näyttää joltain jättiläisvauvalta. Toistan itseäni, mutta edelleen, aivan liian nopeasti nuo vauvat kasvavat. 

Kevyttä univajetta

Ollaan vihdoin koko porukka tervehdytty. Lyylin kuume kesti lopulta kuusi päivää ja tauti iski viimein myös I:hin. Hänkin on onneksi jo taudista parantunut ja palaa töihin. Yli kaksi viikkoa tässä onkin yhteensä sairasteltu. Mielestäni ihan tarpeeksi näin kerralla. 

Kuumeen, nuhan ja korvasäryn takia meillä on ollut yöt lasten kanssa vaihtelevasti hieman levottomia. Välillä on öisin tarvinnut rauhoitella ja välillä on nukuttu hyvin aamuun saakka. Viimeisten kolmen yön valvomisten syynä ei enää kuitenkaan ole ollut flunssa. Ehkä se on puhkeava kulmahammas ja äidin kaipuu.

Eikan kanssa on taas tapeltu nukkumaan menosta. Niin päiväunille, kuin yöunillekkin. Hän vain raivoaa ja huutaa. Hiljaiseksi hänet saa kun istuu sängyn vieressä hiljaa, eikä koske häneen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän nukahtaisi. Hän saattaa vain katsella ja taistella unta vastaan. En haluaisi, että hän nyt oppii siihen, että vieressä istutaan, kun hän on aina ollut hyvä unille kävijä ja se on sitäpaitsi aika mahdotonta silloin kun olen yksin lasten kanssa kotona.

Eikka on myös alkanut heräilemään todella aikaisin ja selkeästi kesken unien. Jos hän kuudelta herää on häntä vaikea saada jatkamaan unia, mutta ei hän selkeästi ole tarpeeksikaan nukkunut kun kaikki kiukuttaa ja silmiä pitää hieroa. Muutamana yönä hän on herännyt ja raivonnut monta tuntia. Huutoon ei auta välttämättä mikään. Ei syli, ei viereen ottaminen. Hän huutaa ja kiukkuaa niin kauan kunnes väsähtää. Ja sehän saattaa kestää. Yhtenä yönä hän heräsi taas ja raivosi, mutta hiljeni syliin. Yhteensä 5 tuntia hän oli hereillä. Välillä huutaen, välillä jutellen ja välillä aivan hiljaa. Ihmeellisintä, että ei hän kovinkaan myöhempään kuitenkaan aamulla nukkunut. Eilen hän nukkui päiväunia puolituntia ja tänään saman verran, mutta vasta kuudelta illalla. Toivon todella, että Eikan uniongelmat johtuvat kulmahampaasta, joka on kyllä jo puhjennut, mutta vasta hieman pilkottaa ikenen läpi. Edellisen hampaan kanssa oli samanlaisia ongelmia.

Lyylin kanssa ensimmäistä kertaa meinaa olla myös levottomia öitä. Hän nukkuisi niin kovin mieluusti minun kyljessä kiinni, mutta sitten meillä on molemmilla niin kuuma, että se menee ihan häiläämiseksi ja vähän väliä heräilyksi. Vaikka hän olisi kuinka sikeässä unessa, hän herää heti, jos nostan hänet omaan sänkyyn puolen metrin päähän. Siitä mielensäpahoittaneena hän ei suostu rauhoittumaan kuin tissille ja taas hän on kyljessä kiinni. Lyyliä on myös joutunut nyt muutamana iltana hyssyttelemään uneen, mutta sen luulen johtuvan ihan vain yliväsyneisyydestä 

Hohhoijaa. Nyt voin kyllä sanoa, että on hieman univelkaa. Vaikka tänään koko perhe herättiin vasta kymmeneltä, niin se ei juurikaan auta kun itse on yön vain torkkunut. Aamulla ihan säikähdin jo mustia silmäpussejani ja oli pakko niitä yrittää valokynällä peittää. Päivällä touhutessa väsymystä ei niin huomaa, mutta jos tilanne kotona jostain syystä hieman rauhottuu (päiväuniaika), niin jo väsyttää. Uni ei kuitenkaan tule, vaikka päiväunia yrittäisi nukkua. 

Taapero taisi juuri nukahtaa. Siihen meni puolitoista tuntia ja iskän piti osa ajasta  vieressä kököttää. Pienempi valvottaja se pötköttelee maha täynnä tuossa mun vieressä sängyllä ja leikkii käsillään. Jospa hänkin kohta nukahtaisi. Itse olisin ainakin ihan valmis sammuttamaan valot ja käymään nukkumaan toivoen, ettei ensi yönä tarvitse kenenkään valvoa. 

Öitä.

Herkkulakko

Oon niin koukussa. Sokerikoukussa. Oon yrittänyt tässä jo jonkin aikaa saada tätä herkuttelua kuriin ja päättänyt, että vain viikonloppuisin saa herkutella. Varmasti moni tietää, että mitä enempi sokeria syö, sen enempi sitä tekee mieli, joten viikonloppujen sokeriövereiden jälkeen mun on ollut hankala lopettaa herkuttelua maanantaina. Varsinkin, jos herkkuja on jossain ollut tarjolla tai jotenkin hassusti on käynyt niin, että niitä on jäänyt vielä kaappiin. Siellä ne lymyilee ja huutelee mun nimeä. Selkärankaahan meikäläiseltä löytyy just saman verran kuin kastemadolta, joten uskotte varmaan, että ei ne kauaa siellä kaapissa notku.

Nyt mulla on mennyt ihan överiksi tää touhu, sillä joka päivä tulee syötyä jotain hyvää ja yleensä sitten viikonloppuisin tulee vedettyä vielä ne sokeriöverit. Nam ja yöh. Nyt homma on saatava kuriin ja ratkaisu siihen on herkkulakko. Selkärangattomalle ihmisille ei mikään ihan piece of cake. Onneksi tähän hommaan sain ystävän mukaan ja yhdessä päätettiin, että lakkoillaan nyt ainakin jouluun saakka. Hei haloo. Yksi kuukausi. Ei pitäisi olla paha. Varmuuden vuoksi kuitenkin lyötiin vetoa ja jos jompikumpi heikkona hetkenä sortuu, tulee se hänelle kalliiksi. Viikonloppuna piti sitten tottakai herkutella koko kuukauden edestä ja nyt tuntuu vähän siltä, että pulla tai karkki ei maistuis, vaikka joku sitä tarjoaisikin. 

Viikonloppuna tuli sokeriherkkujen lisäksi syötyä kyllä terveellisempiäkin herkkuja, kuten sushia. Ah! Niin taivaallista ja vieläpä itsetehtyä. Oli ensimmäinen kerta minulle, kun väsäsin sushia itse, eikä se niin vaikeata ollutkaan. Jäin kyllä jotenkin aivan koukkuun siihen hommaan ja haluan ehdottomasti kehittyä tässä lajissa kokkina. Mielenkiintoista ja herkullista touhua. 

P.S Pakko vielä hehkuttaa ja kertoa kaikille kuinka hyvin meillä viimeyönä nukuttiin. Lyyli söi iltatissin puoli 10 aikaan ja nukkui siitä seitsämään saakka, kunnes heräsi syödäkseen uudelleen ja ruokailun jälkeen jatkoi taas unia. Eikkakin nukkui 13 ja puoli tuntia ja heräsi vasta puoli kymmeneltä, joten tämä äippä sai nukkua ruhtinaalliset reilu 10 tuntia yhdellä pikaisella heräämisellä. Jihuu!

Lomaa ja levottomia öitä

Meidän perhe lomailee nyt yhdessä. Mahtavaa! I jäi ihastuttamaan (ja vihastuttamaan, hih.) meidän arkea neljäksi viikoksi. Tätä olen niin odottanut. Hyvä etten ole öitä laskenut. 

Loma alkoi pitkällä viikonlopulla siskoni perheen luona Turussa. Serkkutytöt innoissaan hoitivat Eikkaa ja pikku äijä oli aivan innoissaan tytöiltä saamastaan huomiosta ja seurasta. Päästiin nauttimaan kesän lämmöstä ja auringosta hyvässä seurassa touhuten.

Kaikesta kivasta ja hauskasta huolimatta viikonlopun shoppailuretket, autossa istuminen ja helteet eivät hellineet omaa oloa. Nyt issiästä vihloo niin, että kävely on tukalan kivuliasta ja turvonnut olomuotoni huvittaa kanssaihmisiä. Itseäni ei pahemmin naurata. Onneksi nyt hieman viileni ilma, niin jospa se olokin tästä kohenee. 

Raskausviikko 30 pyörähti käyntiin perjantaina. Vauvan liikkeet ovat muuttuneet taas voimakkaammiksi ja potkut tuntuvat suunnilleen jossain navan korkeudella. Eikka kääntyi viikolla 29 ja pää painoi siitä eteenpäin ikävästi. Voiko siis puhua jostain "pään kiinnittymisestä". Uudesta mönkijästä en osaa sanoa, miten päin hän milloinkin mahassa pötköttää, mutta olettaisin pään olevan useimmiten oikealla puolella, lonkkaluun takana.

Eikka on nukkunut juhannuksesta saakka äärimmäisen levottomasti ja nukkumaanmenosta on tullut oikea tahtojensota. Tunnin huutamisen ja nukuttamisen jälkeen hän vihdoin yleensä nukahtaa, mutta yöllä hän jossain vaiheessa havahtuu ja herää. Huutaa niin kauan kunnes otamme hänet viereen. Hän on nyt siis viisi yötä nukkunut meidän vieressä. Toissayö meni hyvin omassa sängyssä heräämättä kunhan nukkumaanmenosta vain oltiin ensin selvitty ja viimeyökin jo vähän paremmin, mutta aamulla herättiin jo kuuden jälkeen. Tänään hän nukahti isänsä syliin sillävälin kun olin keittämässä iltapuuroa. 

Eikkaa ei ole käytännössä koskaan tarvinnut nukuttaa ja 3kk iässä hän ei enää nukahtanut syliin tai viereen. Hän on aina viihtynyt omassa rauhassa nukkumaanmennessä ja nukkunut levottomasti vieressä. Nyt on muutenkin jotain pientä "vain äiti kelpaa" -juttua ilmassa ja ensimmäistä kertaa ihan kunnon vierastamistakin. Myöskin aikamoisia raivareita meillä koetaan melkein päivittäin. En ymmärrä mikä hänen on. Vähän tsuumailin, että saattaa olla kulmahammas tulossa. Tai sitten tämä on vain jokin vaihe. Uhmaa ehkä. Ehkäpä öitä helpottaa myös siirtymien omaan huoneeseen, mikä tivottavasti tapahtuu vielä tämän loman aikana.

P.S Vihdoin sain aikaiseksi tilata poikasen 1vee kuvia. Vielä on vaikea valinta edessä kun pitäisi päättää, että minkä kuvista suurennuttaisin olohuoneen seinälle. 

Yöjumppaa

Eikka on oppinut nousemaan tukea vasten. Hän on oppinut myös jo hieman kävelemään tuen kanssa. Jos sitä nyt voi kävelyksi kutsua, kun 7,5 kk ikäinen huojuvasti vispaa takapuoltaan ja ottaa haparoivia askeleita jonkin esineen perässä tajuamattaan itse, että mitä tapahtuu. Eikalla on myös suuri halu kiivetä. Jalka nousee korkealle ja jos vain se johkin ylttää, ponnaa hän itseään ylöspäin huonoin seurauksin. Monta kertaa päivässä saa lohduttaa kaatunutta lasta, joka itkee luultavasti enemmän säikähdystään kuin kipeää takaraivoa.

Yöt ovat olleet viimeiset viikot aika levottomia, nukkumaanmenemisistä puhumattakaan. Unissaan Eikka nousee sängyssä kontilleen, pyramidiksi tai "kaltereita" vasten. Tutti onneksi yleensä rauhoittaa lapsen heti, mutta on myös niitä hetkiä, kun tutti ei autakkaan. Muutaman yönä olen nyt testannut ja huomannut, että kun itse poistun makuhuoneesta rauhoittuu poika helposti sänkyynsä. Viimeyönä Eikka heräsi viideltä. Laitoin tutin suuhun, mutta ihmeellinen mumina jatkui. Jätin pojan mumisemaan ja menin sohvalle. Seuraavan kerran heräsin puoli seitsämältä ja silloin olikin jo ruoka-aika. Hieman maitoa ja sen jälkeen unta jatkettiin äidin ja isin mieliksi yhdeksään saakka.

Kaikki yöt ei ole ihan näin helppoja. Kuten ei esimerkiksi torstaina.

Nukahdin itse aika myöhään, ehkä joskus kello 00.30. Kello 02.44 heräsin ensimmäisen kerran vauvan itkahteluun. Tutti suuhun ja uni jatkuu. Vain hetken, sillä kello 03.00 herään uudelleen itkuun. Lapsi roikkuu pinnasängyn pinnoissa. Pää tyynyyn, peitto korviin. Nyt ei tutti autakkaan. Itku loppuu, mutta rimpuilu alkaa. Roikun unisena pinnasängyn reunalla niin, että käsissä ei kierrä kohta enää veri. Koitan pitää lapsesta kiinni, mutta ei auta. Hänen kädet vispaa niin, että voisi lentoon lähteä. Nostan peiton ja huomaan, että pieni mies on aivan litimärkä. Taas. Tuntuu nyt olevan jokaöinen ongelma. Vaikka tänä yönä ajattelin ottaa varman päälle ja vaihdoin vaipan vielä ennenkuin itse kävin nukkumaan. Vaihdetaan uusi vaippa, kuiva yökkäri ja jopa sukatkin olivat märät. Kostean lakanan päälle heitän paksun viltin ja  lapsonen takaisin sänkyyn. Sullon peiton reunoja hieman lapsen alle niin, että peitto jää hieman kapalomaiseksi. Palaan omalle paikalleni. Märkä vaippa ja yökkäri jää sängyn viereen lattialle, sillä en todella jaksa lähteä niitä kiikuttamaan mihkään. Aamulla sitten. Makaan sängyssä ja kuuntelen. Kuuluu muutamia pienen kantapään iskuja patjaan, pientä tuhinaa, peiton kahinaa ja tutin lussutusta. Poika on hereillä, mutta rauhassa. Katson kelloa, joka näyttää 3.33. Samassa tuhina muuttuu ähinäksi ja poika taas roikkuu kaltereissaan. Nousen laittamaan pään tyynyyn, peitto korviin ja unilelu kainaloon. Viritän pinnojen päälle peiton, jottei lapsi enää nousisi niitä vasten. Sängystä kuuluu pienen liikettä, mutta rauhallista sellaista. Ulkona tuulee kovasti ja I tuhisee vieressä. Hän ei tiedä yöllisistä touhuista mitään. Yritän saada itse uudestaan unta. Vielä kerran herään kitinään ja heiluvaan lapseen, joka pyrkii kontilleen. Tutti suuhun, mutta ei auta. Heiluminen ja huitominen jatkuu. Lapsi yrittää kääntyä jatkuvasti mahalleen. Kiinni pitäminenkään ei auta. Teen peitosta hänelle kapalon. Silittelen hieman ja pidän kiinni. Poika on melkein unessa. Jalka kuitenkin vain vispaa ja kun otan käteni pois hänen päältään aloittaa kädetkin. Itselle iskee vessahätä. Tottakai. Pakko se on mennä, vaikka pikkuinen onkin levoton. Palaan vessasta ja makuhuoneessa on aivan rauhallista. Kello on 3.52. Olen ennenkin yöllä huomannut, että välillä lapsi rauhottuu sillä aikaa kun itse käyn vessassa. Jotenkin se kai liittyy läsnäolooni ja ehkä maidon tuoksuun. 03.58 totean, että lapsi nukkuu. Yritän itsekkin.

Kello oli noin 05.40 kun heräsin lapsen ähinään. Ruoka-aika. Nostin pojan viereeni tissille. Kello 06.12 havahduin. Ruokailu oli ohi ja kylläinen kaveri nukkui vieressäni. Nostin lapsen takaisin omaan sänkyynsä ja mielellään olisin jäänyt itsekin vielä nukkumaan, mutta oli noustava, sillä siskontyttö tuli hoitoon jo aikaisin aamulla. 

Koko päivän väsytti aivan vietävästi. Käytiin lasten kanssa adventtikirkossa ja sen jälkeen mentiin isoäidin luo väsäämään joululaatikoita pakastimeen valmiiksi. Onneksi tälläisiä öitä ei ole joka yö.

Lampaitten (vai hampaitten) laskua

Lapsi herää. Minä herään. Lapsi nukahtaa. Minä EN nukahda. Älytöntä! 

Nyt on useampi yö mennyt valvoessa ja tämä on hyvinkin epänormaalia meidän perheessä, sillä Eikka on alusta asti ollut hyvä nukkuja. Vielä viikko sitten syömään herättiin ensimmäisen kerran 10h yöunien jälkeen ja jatkettiin unta vielä tunti tai pari, mutta nyt siis vajaan viikon verran on ollut aika levottomia öitä. 

E ei yleensä edes itke yöllä kun herää, mutta nyt hän oikein parkaisee kovaan ääneen herättyään. Välillä hän saattaa rauhoittua kun antaa tutin suuhun, mutta yleensä vain tissi kelpaa. Eikä hän nälkäänsä syö, vaan lähinnä käyttää minua tuttinaan. Liekkö tulossa hampaita, vaivaako vatsa vai onko nyt vaan joku tälläinen vaihe.

Ei me kuitenkaan onneksi montaa tuntia lapsen kanssa yöllä valvota. Puhutaan ehkä jopa vain minuuteista. Ja heräämiskerratkin jää kolmeen tai neljää. Että eipä tuo sinäänsä haittaa. Mutta, tässä on se mutta, kun lapsi nukahtaa uudelleen niin minä en nukahda! Viime yönä valvoin kello yhdestä vähän yli viiteen. Todella epämukava fiilis kun tajuaa, että on aamu, sillä miehen herätyskello soi. Eli ei lapsi minua niinkään valvota vaan jokin muu. Lähinnä taitaa vain pyöriä ajatuksia päässä ja ne häiritsevät unta.

Ajatuksia on päässä miljoona ja kuinka ne kaikki tuleekin mieleen juuri yöllä. Juuri silloin kun ei ole muuta tekemistä, millä voisi sivuuttaa ajatukset vaan on vaan pakko ajatella. Ei auta se lampaittenkaan laskeminen. Viimeyönä mietin tätä päivää, loppuviikkoa, kaikkia niitä juttuja mitä pitää muistaa, kuten milloin se neuvola nyt olikaan (melkein nousin tarkistamaan asian, mutta maltoin aamuun.) ja muita arkisia, sekä tärkeitä asioita. Mietin myös kaikkia ei todellaakaan niin tärkeitä juttuja, kuten vauvan kapalointia, mistä löytäisin lapselle keltaisen bodyn ja pitäisköhän leikata vai kasvattaa hiuksia. Mistä lie ne ajatukset keskellä yötä juolahtaa mieleen.

Lapsi kuitenkin nukkui aamulla myöhään (herätti toki minut ensin ja jatkoi itse uniaan, heh.) ja hymyili unissaan. Niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä. Sen hymyn jälkeen ei enää yhtään haitannut yölliset kukkumiset. Iloisin mielin nousin aamupuuron keittoon. Iloista mieltä kesti, kunnes Eikka heräsi. Loppupäivä ei sitten enää ollutkaan yhtä iloinen... Kyllä se taitaa nyt olla se ensimmäinen hammas.