Helpomman arjen puolesta

Muutaman ystäväni kanssa olen viimeaikoina keskustellut siitä, kuinka itse tekee monesti asioista vaikeampia kuin ne oikeasti onkaan. Näin vauva-arjen keskellä kun tekemistä on muutenkin, ei pitäisi asettaa itselleen ihmeellisiä tavotteita ja vaatimuksia, eikä kuormittaa itseään liikaa. Millä oikeasti on väliä; koti kuin sisustuslehdestä vai esim. yhteinen aika lapsen kanssa?

Meillä on aina ollut siistiä ja puhdasta. Tavaroilla on omat paikkansa, pöydillä ei ole ylimääräisiä tavaroita ja kodin siisteydestä huolehditaan päivittäin. Useamman kerran viikossa imuroidaan ja tasoja pyyhitään monta kertaa päivässä. Pienikin ylimääräinen tavara jossain tai vinossa oleva matto häiritsee ja tilanne korjataan heti. Mutta nyt on myönnettävä, että enää meillä ei ole ihan niin järjestelmällistä, vaikka päivittäin koitankin pitää järjestystä yllä.

Olohuoneen matossa on läikkä. Taitaa olla luumupuklut. Toisessakin valkoisessa matossa on läikkä, mutta sen alkuperää en tiedä.  Sohvapöydässä on tuhkainen kädenjälki ja lapsen lelut on tottakai ympäri taloa. Peti on petaamatta ja kuivaustelineen päällä on kasa vaatteita, ehkä pyykkiin menossa. Makuhuoneen lattialla on pieni sukka, joka odottaa parinsa löytymistä jostain. Lapsen lakanatkin pitäisi vaihtaa ja lattialle voisi näyttää moppia. Tältä meillä taitaa nykyään useimmiten näyttää, vaikka kuinka yritän kuskailla tavaroita omille paikoilleen ja pyyhkiä pölyjä mennessäni. Mutta kukapa tulee katsomaan kuinka sotkuista meillä on ja kun itse tähän alkaa jo tottua, eikä pieni sekasorto enään häiritse (kovin paljon). Ennen siivosin lapsen lelutkin lattialta heti lapsen mentyä päiväunille, mutta nyt en enää jaksa, sillä ne levitetään päikkäreitten jälkeen taas uudelleen. Joskus lelut jää lattialle jopa yön yli. Iiks! 

Minulle oli alkuun todella vaikea jättää lasta hoitoon. En edes voinut lähteä kuntosalille ja jättää lasta isänsä kanssa kotiin, koska se menisi niin hankalaksi. Mitäs jos vauvalle tulee nälkä tai itku. Ja mieskin on ollut koko päivän töissä, joten ei häntä pidä rasittaa sillä, että hän joutuisi hoitamaan omaa lastaan vielä töitten jälkeen. Näin minä ajattelin, kunnes mieheni patisti minua lähtemään ja sanoi, että hän mielellään olisi lapsen kanssa kahdestaankin välillä. Taas tein asiasta ihmeellisen hankalaa ihan vain omassa päässäni. 

Tiedättekö kun on päättänyt jotain ja ajattelee tekevänsä oikein, ei tietenkään millään voi luovuttaa, vaikka tietää, että silloin pääsisi paaaaljon helpommalla. Tällähetkellä kyseessä on koiran vesikuppi  ja kynttilälyhty.  Eikan lempparit ja tietenkään äiti ei niillä anna leikkiä, mutta ei voi niitä sirtää poiskaan. Pääsisin niin paljon helpommalla kun vain nostaisin ne pöydälle lapsen ulottumattomiin, mutta ehei. Eihän lapsi silloin oppisi, että niihin ei saa koskea. Joten minä kuljen perässä ja kiellän niin kauan, kunnes hermot menee aivan totaalisesti ja vesikuppikin luultavasti on kaadettu jo lattialle. Ehkä sitten voin sen nostaa pöydälle. Tämäkin siis on tehtävä hankalemman kautta.

Pönttöuunien kanssa olen jo luovuttanut. Nehän on ihan paras juttu tällähetkellä. Varsinkin jos niissä on tuli. Miljoona kertaa kiellettyäni ja kannettuani lapsen pois uunin luota päätin luovuttaa ja annoin lapsen koskea kuumaan uunin luukkuun (kahdesti). Itkuhan siitä tuli, mutta ei palovammaa. Säikähdys ja pieni kipu vain, joka kyllä meni ohi kun pääsi syliin. Mutta eipä tuo kovapää mitään vielä oppinut. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Olen tosiaan hieman alkanut hölläämään, sillä olen huomannut kuinka paljon turhaa työtä oikeastaan päivän aikana tulee tehtyä. Esimerkiksi lapsen levittämät tavarat kannattaa siivota vasta lapsen nukahdettua, niin selviää yhdellä siivoamisella päivässä. Lapsen vaatteitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan jokaisen pienen tahran jälkeen, sillä niitä saa muuten vaihtaa koko päivän. 

Alkuun itselle tuli pahamieli ja syyllisyyden tunne siitä, että sitä "vain" on lapsen kanssa kotona, eikä tahdo ehtiä/jaksaa pitää kotia yhtä siistinä kuin ennen. Ei jaksakkaan lähteä lenkille tai salille, vaan mielummin ostaa suklaata ja makaa kotona. Aina väsyttää, mutta eihän siitä saa valittaa. Ei mistään saisi valittaa. Onhan kaikilla muillakin äideillä kodit tiptop, raskauskilot selätetty ja energiaa riittää vaikka mihin harrastuksiin. Itse on vaan niin laiska. Niin sitä ajatteli, mutta ei se onneksi ihan niin ole. Moni muukin äiti kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa. Pitää vain antaa itselleen aikaa ja muistaa, että kunhan itsellä on hyvä olla, on sillä eniten väliä. Ei pidä ylisuorittaa ja tehdä arjesta niin vaikeaa. Stressitön äiti on lapsestakin paljon kivempi.

Kylmä!

Ulkona näyttää tällähetkellä upealta. Maa on valkoinen, puissa on lunta ja päivällä aurinko paistaa kauniisti ja saa lumen kimmeltämään. Aivan täydellinen ulkoilu sää, paitsi että pakkanen paukkuu -30 tienoilla. Hrr. Ulos ei ole menemistä. Kolmessa pönttöuunissa palaa valkea aamuin ja illoin. Näin kylmällä pitää lämmittää kahdesti päivässä, sillä talo viilenee nopeasti. Palella meidän ei ole onneksi vielä kuitenkaan tarvinnut. 

Lapsi nukkuu päiväunet normaalisti ulkona, mutta näillä pakkasilla ei puhettakaan hänen viemisestään pihalle. Sänkyyn nukahtaminen ei olekkaan ihan yksinkertainen juttu, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa topattuna, eikä  päikkärit sängyssä ole yhtä pitkiä kuin vaunuissa. Meillä onneksi takaterassille mentäessä on iso kylmä eteinen. Läpötila juuri ja juuri on eteisessä plussan puolella. Siihen on hyvä pakata lapsi vaunukoppaan nukkumaan. Lapsi nukkuu loistavasti, eikä kylmä pääse kiusaamaan. Nytkin unia on nukuttu jo yli kaksi tuntia ja jatkuu vain.

Vaikkakin on ihanaa kun on lunta ja oikea talvi, ei ihan näin kylmä tarvitsisi olla. On ikävää kun ei pääse vaunuttelemaan, eikä olla päästy Eikan kanssa vielä testailemaan pulkkaakaan. Kotoa ei viitsi liikkua mihinkään, sillä mielellään makaisi vain sohvan nurkassa viltin alla kahvikuppi kädessä. Pakkaspäivät on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Mopsi on samaa mieltä. Oven raosta hän äkkiä kipitää pihakuusen alle pisulle ja palaa yhtä nopeasti takaisin sisälle sohvalle löhöämään. Hihnan kanssa kun yrittää häntä viedä edes hiukan pisemmälle alkaa hän nostelemaan tassujaan ja pistää hanttiin. Ei siis tarvitse liikkua koirankaan kanssa ulkona. 

Taidan keittää nyt kupin kahvia ja käpertyä sohvalle koiran kanssa odottamaan, koska poikanen malttaa herätä. Leppoisia pakkaspäiviä teille muillekkin!

Pieni apuri on tottakai aina lämmittäessä mukana.

Tarina kellosta

Kello on keramiikkaa ja se on valmistettu Saksassa. "Hettich" siinä lukee. En tiedä mistä tai milloin kello on ostettu, mutta tiedän, että sen on ostanut isoäitini. Ehkä kuuskyt luvulla, mutta mahdollisesti jopa aikaisemminkin. Kello on ehkä alunperin ollut vedettevää mallia ja patteritoiminto on asennettu jälkikäteen, sillä kellon patterikoneisto näyttää hyvinkin itse askarrellulta. Muistelujen mukaan kello on myös alunperin ollut vaaleankeltainen, mutta isoäitini itse maalasi sen mintunvihreäksi, jotta se sopisi keittiön kaappien väriin. Kello toimii moitteetta, mutta "munakello" on valitettavasti rikki. 

Kello on komeillut isäni lapsuudenkodissa keittiön seinällä. Iskä on kuulemma tuhannet kerrat katsonut kyseistä kelloa ja lähtenyt kiireenvilkkaa kouluun, ettei myöhästy. Isovanhempieni muutettua pois kyseisestä kodista, jäi setäni perheineen asumaan asuntoon ja kello jäi paikoilleen. Heidän joskus muuttaessaan asunnosta pois jäi kello  edelleen komeilemaan keittiön seinään.

Vuosia myöhemmin kaverini isä oli ostanut kyseisen asunnon joltain henkilöltä ja minä menin käymään heillä. Ja siis arvaatte jo varmaan, tuo kyseinen kello EDELLEEN komeili samalla paikalla keittiön seinällä. Ihan uskomaton juttu! Kerroin kellosta kaverilleni ja hän kertoi isälleen. Hämmästelimme kuinka kello on pysynyt samassa kohdassa keittiön seinää, vaikka asunnossa on asunut useampi ihminen ja keittiöön oli tehty remonttikin jossain välissä. Kello jäi edelleen tuttuun seinään näyttämään aikaa asunnossa asuville.

Joskus myöhemmin törmäsin kaverini isään, joka kertoi, että oli muuttanut pois asunnosta ja kuulemma kello oli komeillut heidän muuttokuormassaan päällimmäisenä. Hän sanoi, että kello ehdottomasti kuuluisi minulle ja että hän toisi sen minulle. Kellon saatuani vein sen isälleni, joka oli aivan ihmeissään nähdessään tutun vanhan kellon. Hassua kuinka kello on pysynyt ehjänä ja tallessa, sekä loppujenlopuksi päätyi meille. 

Nyt tuo isoäitini maalaama kello komeilee meidän keittiömme seinässä ja luultavasti minun lapseni katsovat samasta kellosta kuin heidän isoisänsä, milloin pitää lähteä kouluun, ettei vain myöhästy.

Vuoden ensimmäiset

Vuodenvaihdetta juhlimme hyvinkin rauhallisesti siskoni perheen luona Turussa. Raketit ammuimme jo kahdeksalta, jotta lapsetkin pääsivät näkemään paukut. Söimme tortilloja, katsoimme telkkaria ja nautin jopa yhden siiderinkin. Aikuisetkin menivät nukkumaan jo heti puolenyön jälkeen kun suurimmat pommit oltiin ihasteltu kodinhoitohuoneen ikkunasta. Aamulla jaksoi herätä virkeänä, eikä päähän koskenut lainkaan. Eli ei yhtään hullummin alkanut vuoden ensimmäinen aamu.

Eikan nukkumaanmenot ovat edelleen olleet levottomia, niinkuin hieman yötkin. Hän ei itke, mutta valvoo. Siihen ei auta mikään muu, kuin se, että väsyttää tarpeeksi. Yöllä tutti onneksi auttaa. En tiedä johtuuko se tästä iästä ja siitä, että vauva on päivisin paljon liikkeellä vai siitä, että eilen huomasin hänen ensimmäisen hampaansa puhjenneen ja toinen taitaa olla aivan puhkeamaisillaan. Tänään meillä oli siis myös ensimmäinen hampaan pesu, mikä kyllä  ennemminkin oli hammasharjan ja -tahnan syöntiä.

Nyt on muuten joulun herkut pääosin kaahittu kaapeista ja tuhottu. Tänään alkoi elämä ilman karkkia. (Ei kuitenkaan lopullisesti!) Yhtään suurentelematta asiaa, totuus on se, että minun oikeasti pitää vieroittaa itseni makeasta. Olen syönyt herkkuja normaalia enemmän noin puolestavälistä raskautta. Nyt siis todellakin on korkea aika tarttua itseään niskasta ja tajuta, että jossain vaiheessa pitää ryhdistäytyä ja löytää itsekuria, sillä eihän tää näin voi jatkua. Herkkulakon ensimmäinen päivä on sujunut yllättävänkin hyvin, sillä ei juurikaan edes tehnyt mieli mitään makeaa. Ei kyllä ollut kiusauksiakaan. Aamu alkoi reippaasti vuoden ensimmäisellä lenkillä raikkaassa pakkasessa ja salaattilounaalla ystävän kanssa.

Alennusmyynneilläkin on muuten tullut jonkin verran juoksenneltua. Eikalle löysin talvitakin, ensimmäisen "isojen poikien" takin, sekä pipon ja lisäksi tottakai taas raitaa. Itselleni löysin Didriksonin välikausitakin -80% (!!) Huikea löytö, sillä ovh oli yli 200€. Vielä kun löytäisin lapsellekkin välikausihaalarin kevääksi. Saisi olla sellainen, mitä voisi käyttää jo nyt, vaikka hieman reilu olisikin. Talvi jos on leuto, niin hyvin riittää välikausihaalari ja villahaalari, kun ulkoilut vielä kuitenkin tapahtuu vaunuissa.

Meidän olisi tarkoitus aloittaa lapsenhuoneen remontointi. Uutta tapettia ja pinkopahvia, sekä pönttöuuniin uutta väriä pintaan. Ihan siis vain pintaremonttia. Tapetti on jo päätetty, samoin pönttöuunin väri. Kalusteita ei huoneeseen vielä juurikaan ole, mutta kaikki ajallaan. Eipä tuo lapsi ihan heti ole ensimmäiseen omaan huoneeseensa muuttamassa, vaikkakin olen miettinyt, että nukkuisikohan hän jopa paremmin omassa rauhassa kuin meidän sängyn vieressä.

Vuoden alkuun mahtuu paljon ensimmäisiä juttuja, samoin vauvan kanssa kokee paljon ensihetkiä. Mutta minun alkuvuodessa on myös jotain viimeistä, nimittäin äitiysloman viimeinen kuukausi pyörähti käyntiin. Helmikuun alussa alkavat työt, vielä en tiedä miten, mutta jollain tapaa kuitenkin ja silloin saadaan lisää uusia ensihetkiä, kuten Eikan ensimmäinen hoitopaikka ja hoitopäivä.