Niitä kuulumisia

Lapset kasvaa ja ja arki rullaa. Rullaa välillä jopa niin nopeasti, että ajantaju häviää ja jossain vaiheessa sitten tajuaa, että edellisestä siivouspäivästä on kahden päivän sijaan kulunutkin jo kaksi viikkoa. Se selittää pölypallot ja pyykkivuoren. Meidän arki koostuu työn ja päivähoidon lisäksi tavallisista kotitöistä ja askareista lasten kanssa. Aika vähän harrastuksista, mutta vähän niitäkin. Mies "bodaa" aina kun ehtii ja mä aloin opettelemaan nyrkkeilyn perusteita. Ihan noin kuntoilumielessä. Lauantaiaamuisin meidän perheen löytää jumppahallista lasten telinevoimistelu jumpasta. Sunnuntai on koitettu pyhittää yhdessäololle.

Eikka on kesän aikana kasvanut selkesäti isommaksi pojaksi. Fiksu ja osaavainen. Hän on kiinnostunut ympärillään olevista asioista ja tarkkaavaisesti tutkiskelee niitä ja ottaa niistä oppia. Ja kyselee! Minäkin olen oppinut monta uutta asiaa kun olen googlesta etsinyt vastausta lapsen kiperiin kysymyksiin. Välillä kuitenkin uhma ottaa vallan ja fiksuus unohtuu. Tiedättehän. 

Eikka oppi myös uimaan! Ihan uskomatonta. Viime lauantaina uimahallissa hän hyppäsi vain itsekseen altaaseen ja kun kauhistuksissani olin uimassa perään ja ottamassa häntä kiinni, niin jätkä se painelikin vaan taitavasti eteenpäin. Pisin matka oli noin 10 metriä niin, että hän kerran huilasi isänsä sylissä muutaman sekunnin ajan. Sanoisin, että aikamoista kolmevuotiaalta.

Lyylin kaksivuotis synttäreitä juhlittiin viime kuussa. Tytöstä on kuoriutunut "kitkerä", oman tahtonsa tiedostava neiti. "ITE!" ja "EI" on nyt hoetuimpien -listan kärjessä. Varsinainen tättähäärä! Hän kun jotain päättää, niin se on ja pysyy. Pinnasänky vaihtui kuukausi sitten isojen tyttöjen sänkyyn ja me edelleen hieman opettelemme omaan sänkyyn nukkumaan menoa. Välillä lattiakin kelpaa sänkyä paremmin. Lyyli pitää kaikesta kauniista. Hän tietää mihin mekkoon hän haluaa pukeutua ja mitkä kengät laittaa jalkaan. Ja kynsilakkaa pitää olla! Tottakai. Neidin elämää kuitenkin häiritsee mies, joka ei tanssi hänen pillinsä mukaansa; isoveli. Iskä on jo koulutettu, mutta isoveljen kanssa on otettava aika usein yhteen erimielisyyksistä.

Ei meille siis ihmeempiä kuulu. Sellaista tavallista ruuhkavuosielämää, eli sitä hektistä arkea pyykkikasoineen ja ruoan laittoineen. Aina on jokin vaihe meneillään; kaksivuotiaan uhma, kolmevuotiaan uhma, kuivaksi harjoittelu, hampaiden tulo, pelkotilat jne. Nautitaan kovasti yhdessä tekemisestä ja leikkimisestä. Nähdään perheitä, sukulaisia ja ystäviä yhdessä. Nauretaan lasten hulvattomille jutuille ja lapset nauraa meille. Koitamme miehen kanssa muistaa huomioida toisiammekin kiireen keskellä. Ei aina niin hyvällä menestyksellä. Keskustelemme miehen kanssa asioista kun muistamme ja ehdimme ja kun saamme lapsiltamme puheenvuoron. Välillä kun saadaan aikaiseksi niin ollaan saatu onneksi yhteistä aikaa myös ilman lapsia ja kodin askareita. Se on tärkeää ja sitä ei meille ole liiaksi. Koitetaan nauttia nyt siitä kun lapset on pieniä, vaikka samalla kuitenkin jo vähän haaveillaan, että ne olisivat suuria. 

Meille on tulossa kiva viikonloppu, sillä päästään I:n kanssa yhden yön reissuun ilman lapsia ja lisäksi on luvassa kivaa tekemistä myös lasten ja isovanhempien kanssa.

Kivaa viikonloppua muillekkin!

Helinää helskettä, vilinää vilskettä.

Kevät on ollut kiireinen. Aavistuksen tavanomaista kiireisempi. Tai ainahan kevät on kiireinen, sillä lumen sulaessa paljastuu kaksi sataa hommaa, mitkä odottaa tekijäänsä. Meillä kevät tarkoittaa myös puuhommia. Tuttuun tapaan, tänäkin keväänä, kasa koivun rankoja ilmestyi pihaan ja ne on aina saatava halottua liiteriin hyvissäajoin kuivumaan. Vielä on pieni klapikasa liiterin nurkalla odottamassa. 

Sen verran oli kevättä rinnassa, että me innoistuimme korjaamaan ja fiksaamaan pientä takaterassia, joka ei ole kuntonsa vuoksi ollut meillä juurikaan käytössä. Hieman uutta puupintaa ja maalia ja terassista tuli ihanan viihtyisä. Nyt kelpaa nauttia kahvit terassilla. Myöskin parin kesän takainen haave isosta patiosta omalla pihalla on tänä keväänä toteutunut. Vielä se vaatii pientä laittoa, kuten kaidetta ja jonkinlaiset ulkokalusteet pitäisi hommata.

Hieman me ollaan kevään aikana myös reissattu. Minä käväisin minilomalla Prahassa ystäväni kanssa ja koko perhe lomailtiin ystävien voimin viikon verran Vuokatissa mökkeillen. Mahtavia reissuja molemmat! En koskaan ole lapsista ollut näin kauan (4 kokonaista päivää) erossa. Loma teki hyvää, vaikka se alkuun hirvitti ja jännitti. Kotiin palaaminen kuitenkin jännitti enemmän. Oli niin suuri ikävä! Lapsillakin oli ollut. Onneksi sai jatkaa vielä lomailua lasten kanssa Vuokatissa touhuten ja yhteisestä ajasta nauttien. Irtiotto arjesta tekee aina hyvää kaikille.

Kelit ovat olleet mitä mahtavimmat ja niistä todellakin on nautittu! Ollaan syöty mahat täyteen grilliruokaa, jäätelöä ja muita kesäherkkuja. Ollaan ehditty lasten kanssa jo paristi huvipuistoilemaan,  ollaan nautittu auringosta rannoilla, ollaan uitu (lapset on), veneilty ja pyöräilty.  Päivät ovat pääosin kuluneet ulkona jotakin touhuten ja sisälle sitten onkin kertynyt aika monta rästihommaa. Pyykkikasa kaipaa pesijää. Samoin kesävarpaat kohdanut lattia. Onneksi nyt on viileämpää, niin saa välillä sisälläkin aikaiseksi jotain. Mutta rästit on nopeasti kuitattu, joten kyllä kohta saisi taas paistaa ja lämmittää. 

Ihanaa kesänalkua!

Seesteisempää

Elämä on hetkittäin ollut aivan hurlumheitä ja se on myös ollut syynä hiljaiseloon täällä blogin puolella.  Kahden pienen lapsen kanssa kotona ei ole tullut tylsiä hetkiä. Ei ole tarvinnut miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Jos jotenkin kummassa on käynyt niin, että on tullut pieni hetki ilman, ettei kukaan kaipaa tai mihinkään ei ole hoppu, olen ollut liian väsynyt tekemään mitään ylimääräistä tai oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut.  

Lopputalvesta oli sellainen kuukauden kestävä vaihe, jolloin tuntui, että tekisi mieli ottaa jalat alle ja paeta. Eikalla oli aivan mahdoton uhmavaihe päällä. Kiukuttelu alkoi aamulla aikaisin ja kesti niin kauan kunnes illalla nukahti. Päiväunet takkusivat ja nukkumaan käytiin aina ison huudon ja taistelun kanssa. Yötkin valvottiin osittain hänen kanssaan. Kauhukohtauksia tai jotain muuta kiukkua. Milloin mitäkin. Samoihin aikoihin Lyylillä alkoi kova vierastaminen ja eroahdistus. Vain minä kelpasin hänelle, enkä saanut kotonakaan poistua näkyvistä. Öisin hän heräili useammin päästäkseen viereen tai tissille.

Yöt siis meni nukkuessa pätkissä tai valvoessa. Miehen ollessa yövuorossa olivat yöt välillä melkoisia yksin hoitaa kun lapset huutivat samaan aikaan. Päivisin olin välillä niin väsynyt, että yritin vain pysyä hereillä ja selvitä seuraavasta tunnista. Uhmaikäisen kiukkuttelu ja tottelemattomuus sai omat hermot todella koetukselle. Eikä pinna vaan yksinkertaisesti aina kestänyt. Silloin täällä huudettiin kaikki. Minä ja uhmis toisillemme ja vauva huuti huomiota väliin. Miehen tullessa kotiin täällä saattoi itkeä kaikki tai sitten vain minä. Yleensä vain minä. Olin yksinkertaisesti vaan niin väsynyt. Olisin antanut mitä vain yksistä kunnon yöunista, nimittäin uskon, että hermot olisivat kestäneet sen kaaoksen paljon paremmin, jos nukuttuja tunteja olisi ollut yössä enemmäin kuin neljä ja nekin pätkissä. 

Nyt elämä on kuitenkin hyvinkin seesteistä. Tai no siis niin seesteistä kuin se voi kahden pienen lapsen kanssa olla. Eikka on edelleen vauhdikas ja tempperamenttinen oma itsensä, mutta kaksivuotiaan päähän on ilmestynyt hivenen järkeä ja hetkittäin jopa jonkinlaista malttia. Enään ei jokatoinen sana itsellä ole "ei".  Lyylillä alkaa pahin vierastaminen olla ohi. Iskäkin kelpaa taas, mutta edelleen hän on kovasti äidin perään. Viihtyy kuitenkin kotona ilman minun aktiivista läsnäoloa ja muiden sylissä on jo ihan ok, jos äiti vaan on vieressä. Nyt hän tosin pari päivää teki alas toista hammasta ja sekös se sai neidin takertumaan entistä enemmän äidin helmoihin.

Päiväunet maistuvat molemmille ja kumpikin nukkuu yönsä tällähetkellä hyvin, eikä meillä heräillä öisin. Eikka nukkuu 12-13 tuntia ja Lyyli 11-12 tuntia. Me vanhemmat saamme siis nukkua pitkät unet, jos vain maltamme mennä ajoissa nukkumaan. Harvoin sitä vain malttaa. 

Lapset ovat alkaneet leikkimään enempi yhdessä. Molempia naurattaa välillä kovasti toisen puuhat ja ilmeet. Eikka kovasti huolehtii pikkusiskosta. Syöttää ja juottaa häntä, sekä välillä tarkistaa onko pikkusiskolla kenties kakka vaipassa. Jos siskolla on paha mieli, hän silittää päätä ja antaa tutin.  

Tällaisena hetkenä tästä arjesta nauttii kovin. Nämä hetket pitäisi muistaa aina silloin, kun taas arkea koetellaan jollain lapsen kehitykseen ja kasvuun kuuluvalla vaiheella. Ne kun onneksi ovat aina ohimeneviä, vaikka joskus tuntuvat loputtomilta. 

Pikkuhiljaa uutta arkea kohti

Viimeinen äitiyslomakuukausi on nyt meneillään. Fiilikset on aika ristiriitaiset. Odotan suurella innolla töihin paluuta ja työkavereita, mutta samalla olen kauhuissani uudenlaisesta arjesta ja toisaalta myös surullinen siitä, että kohta en olekkaan enään lasten kanssa kotona. 

Kun on käytännössä kolme vuotta elänyt jonkinlaisessa omassa raskaus-, ja vauvakuplassa, tuntuu yhtäaikaa hämmentävältä ja mahtavalta puhkaista se kupla. Olen iloinen siitä, että pääsen töihin ja ihmisten pariin. Pääsen taas jyvälle siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa taas muustakin kuin vaippamerkeistä ja uhmaiästä. Ehkäpä peilikuvakin alkaa muistuttamaan harmaan kotiäidin sijaan minua itseäni. Ehkäpä vaatekaappiin pitäisi siis ostaa uusia vaatteita. Sellaisia, jotka eivät ole mallia mamma tai imetys. Saattaa myös olla, että joudun opettelemaan hiustenlaitoin ja meikkaamisen uudelleen.

En ole "kotiäiti" -tyyppiä. Olen kyllä todella viihtynyt kotona nyt nämä reilut kaksivuotta, mutta on ollut mahtavaa päästä välillä "vierailemaan" töissä. Viihdyn kyllä lasten kanssa kotonakin, mutta kaipaan töihin ja tarvitsen sitä. Tekee hyvää minulle ja mielenterveydelleni, sekä toki myös lapsillekkin, että käyn töissä. En oikein muuten osaa ottaa itselleni omaa aikaa. Töissä ei tarvitse, eikä ehdi, miettiä kotiasioita. Vaikka työpäivän jälkeen on väsynyt, on kuitenkin erilailla energiaa kotona lasten kanssa touhuta. 

Arki muuttuu täysin. Eniten stressaan ja mietin, miten aika riittää enää mihinkään töihin paluun jälkeen. Kaiken vapaa-ajan haluaisi toki antaa lapsilleen, mutta kun elämässä on paljon muutakin, kuten kotityöt, parisuhde ja ystävät. Joskus varmasti tarvitsee hetkiä myös ihan vain itselleen. 

Arki tulee olemaan uutta myös lapsille ja se on toki mietityttänyt myös. Lapset ovat kesän vielä kotona, mutta aloittavat syksyllä päivähoidon. Lapset saivat paikan päiväkodista ja ryhmästä, missä äitini työskentelee. Se helpottaa suuresti lasten laittamista päiväkotiiin. Mikäs sen ihanampaa kuin, että isoäiti hoitaa muiden mukavien hoitotätien ohella. Lapsilla varmasti on turvallinen olo jäädä päiväkotiin. Ja onneksi kaikki ei tapahdu kerralla, vaan lapset ehtivät kesän tottua siihen, että minä en ole jokapäivä heidän kanssaan kotona. I on lasten kanssa kesäloman ja minun siskoni hoitaa lapsia kun olemme mieheni kanssa molemmat töissä.

Eikka on reipas, eikä vierasta. Luulen, että päiväkotipäivät sujuu hänen osaltaan hyvin. Lyylistä en voi sanoa samaa. Hän luultavasti turvautuu hoidossa yhteen henkilöön (lue: äitiini) ja huutaa hulluna, jos tämä häviää hetkeksikään näköpiiristä. Pahimpina päivinä voi olla, että syliä kauemmaksi hän ei uskalla. Uskon että lapset reagoivat hoidossa oloon aluksi molemmat ja se näkyy kotona ainakin kiukkuna. Lapset ovat todella vähän olleet hoidossa ja nekin kerrat kun ovat olleet, niin vain muutamia tunteja kerralla. Eikka muutamasti yökylässä, mutta edelliskerrasta on jo kohta yhdeksän kuukautta. 

Yritän nyt nauttia vielä viimeisistä lomaviikoista ja lasten kanssa pitkistä aamuista, sekä päivistä ilman sen suurempia suunnitelmia. Tilaan siis lisää kesäpäiviä ja vähemmän sadepäiviä. Kiitos.

Pitkästäaikaa moi!

Viikot ovat vierähtäneet niin hurjaa vauhtia, että itse en ole pysynyt lainkaan perässä. Vielä viime viikolla luulin, että pääsiäiseen on kuukausi aikaa, mutta kuulemma sittenkin vain enää kaksi viikkoa. Enää ei sitäkään. Touhua ja tekemistä on riittänyt ja to do -listassa on vielä monta kohtaa tekemättä. En ymmärrä millä ajalla saan kaiken touhuttua. Kaksi kättä, yhdet aivot ja vuorokauden tunnit ei vain yksinkertaisesti riitä. Tälläkin hetkellä mun oikeastaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneen ääressä. 

Viime viikkoihin mahtuu niin paljon kaikkea, että en edes tiedä mistä aloittaisin kertoa. Ollaan nautittu kevään tulosta, juhlittu ristiäisissä ja synttäreillä, kiristelty hermoja uhmaikäisen kanssa, lapset olivat kuumeessa ja Lyylillä sattui olemaan myös korvatulehdus, lomailtiin lasten kanssa laivalla ja ja ja... tapetilla on myös ollut töihin paluu ja uuden arjen suunnittelu. Myös 2 vee synttäreiden järjestely alkaa painaa päälle.

Meillä todellakin asuu yksi erittäin itsepäinen, lyhyt hermoinen ja kovaääninen uhmis. Voi luoja, että on koeteltu. Hetkittäin tämä lapsiarki on tuntunut helvetiltä. Alkuvuosi on mennyt sairastellessa ja on turhauttavaa kun tuntuu, ettei uhmailulle kertakaikkiaan näy loppua. Nyt ehkä hivenen on alkanut helpottamaan. Toivottavasti. Onneksi pikkusisko on tyytyväinen ja kiltti, eikä aiheuta vanhemmilleen harmaita hiuksia ainakaan vielä. Lyyli vain naureskelee kun Eikka raivoaa pää punaisena ja ääni käheänä. Tänäkin aamuna saatiin neidin kanssa tunnin verran nauttia Eikan  yhtäjaksoisesta karjumisesta ja kiljumisesta. Ei voitu auttaa, kun ei tiedetty mikä herraa niin harmitti. Ei hän tainnut lopulta tietää itsekkään. 

Uhmaa uhmaten lähdettiin kuitenkin viime viikolla lasten kanssa reissuun. Käytiin pyörähtämässä risteilyllä ja kulutettiin aikaa Turun suunnalla. Ihan todella mahtavat kolme päivää! Ei kyllä mikään rentouttava lomamatka, mutta se nyt ei tullut yllätyksenä. Eikalla riittää jaloissa vauhtia, eikä päätä huimaa mikään. Poika pitää vanhemmatkin liikenteessä ja hyvä tietysti niin. Onneksi Lyyli pienoinen ei vielä kuitenkaan juoksennellut karkuun, vaan tyytyväisenä seurasi menoa rattaista välillä torkahdellen. 

I oli siis viime viikon lomalla ja voi että kun olikin ihanaa ja helppoa kun hän oli meidän kanssa kotona. Eikka nautti suunnattomasti iskän seurasta, samoin me muut, ja ihan kuin kiukuttelukin olisi välillä unohtunut. Maanantaina arki kuitenkin iski vasten kasvoja taaperon herätessä 06.10 kyselemään missä isi on. Lyylillä vuoti nenä ja tukkoisuus oli pilannut yöunet. Viikkoon ei oltu pesty pyykkiä, joten heti aamulla tiesi, minkä koneen napsauttaa päälle kahvinkeittimen jälkeen. Mutta oli kyllä niin kiva loma, että eipä edes maanantaiaamuna harmittanut aikainen herätys ja vähät yöunet. Mukava kuitenkin olla taas kotona.

Viikon päästä meillä juhlitaan kaksivuotiasta. Aikamoista. Joku joskus sanoi, että kun saa lapsia, niin vuodet vaan vierii. Allekirjoitan tämän. Pitäisi miettiä, mitä sitä vieraille kahvin kanssa tarjoaisi ja missä välissä jotain leipoisin. Kotona pitäisi paikkoja laittaa "juhlakuntoon" ja siivoilla hieman. Tehtiin I:n kanssa sellainen lista, mitkä asiat olisi hyvä touhuta valmiiksi ennen synttäreitä. Nooh... Katsotaan nyt kuinka monta kohtaa jää tekemättä. Tänään mun piti aloittaa ikkunoiden pesu, mutta se taitaa nyt siirtyä huomiselle. Sitä on nimittäin mahdotonta touhuta lasten hereillä ollessa, eikä illalla enää viitsi/jaksa. Illalla jos ne pesee, voi olla, että aamulla ne näyttää edelleen yhtä likaiselta. 

Äititaitoni

10plussan äiti Matu haastoi blogissaan kertomaan omat äititaidot. Kieltämättä esikoisen syntymän jälkeen sitä on oppinut kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Sellaisia taitoja, joita ei ikinä kuvitellut tarvitsevankaan, mutta jotka ovat elinehtoja lapsiarjesta selviytyessä. 

Yhdellä kädellä toimiminen on ehkä se kätevin taito. Yhdellä kädellä pystyy laittamaan ruokaa, pyykkämään, siivoamaan, leikkimään, kirjoittamaan tietokoneella (aika hidasta kylläkin) ja jopa vessassa käyminen onnistuu yhdellä kädellä; Pyyhkiminen, housujen nostaminen ja käsienpesu. Tämä kaikki myös onnistuu samalla kun imettää. Super tehokasta.

Suun, varpaiden, leuan, jalan, takapuolen tai minkä vain ruuminosan hyödyntäminen arkisissa askareissa. Kädet kun eivat vain yksinkertaisesti aina riitä. 

Salaa syöminen. Hyvä taito sekin. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu ja se kyllä sitten harmittaa, sillä on niin paljon mukavempaa syödä, ettei joku kilju suu auki vieressä ja varasta leivän päältä leikkelettä tai koko leipää.

Osaan tehdä vaikka mitä arkisia touhuja tarvittaessa t o d e l l a hiljaa. 

Eri itkujen tunnistaminen. Jonkun korvaan itku kuulostaa vain itkulta, mutta äitikuulo erottaa ja tunnistaa, mistä itku johtuu. Onko se harmistusta, kipua, väsyä, pelkoa, nälkää, huomioitkua vai tekoitkua. 

Äitikuulo myös suodattaa tärkeät äänet ei niin tärkeistä. Sikeässä unessa en herää, vaikka kuinka metelöitäisiin vieressä, mutta vauvan ensimmäinen inahdus saa minut hereille heti.

Löydän tutin pimeässä melkein aina.

Olen oppinut pitämään myös haaleasta kahvista, sekä pannussa seisseestä kahvista. Ei sinänsä taito, mutta uusi opittu juttu sekin.

Osaan erottaa matkitusta murinasta onko kyseessä karhu, dinosaurus vai lohikäärme.

Taaperon salakielen tulkinta. Huomaat jossain vaiheessa ymmärtäväsi, mitä lapsesi tarkoittaa tai haluaa, vaikkei suusta tule yhtään selkeää sanaa. Riittää jos yksikin vokaali osuu oikeaan kohtaan sanassa. Aina ei vaadita sitäkään.

Tulevaisuuden ennustaminen. Siihen ei tarvita kristallipalloa kun tietää, että kohta sattuu ja tapahtuu. Hiljaisuus on yksi hyvä enne siitä, että luultavasti jossain on kohta siivottavaa. Lapsen ilmeistä ja eleistä pystyy myös hyvin ennustamaan, jos on metkut mielessä ja tuolilla keikkumisesta yleensä saa etukäteen jo näyn, että huonosti tulee käymään.

Harhauttaminen on todella tärkeä taito. Sitä tarvitaan usein kun kiukku meinaa yllättää tai lapsi osoittaa mielenkiintoa jotain kiellettyä kohtaan. Harhauttamalla lasta säästyy monelta turhalta kiukulta. Erityisen hyvä taito silloin kun tehdään lähtöä jonnekkin.

Nukkuminen liikkumatta. Tämä taito on hyvä olla, jos nukahtaa vauva tissillä. Itse käytän tätä taitoa joka yö.

Pitäisi vielä harjaantua rymyleikki taidossa. Se on iskän erityistaito ja siinä olen kyllä iskää huonompi.

Heipparallaa!

Uskallanko hehkuttaa ääneen, kuinka meillä viimeyönä Eikka ei herännyt kertaakaan. Ehkäpä vihdoin meidän yöt palaa ennalleen ja saadaan koko porukka taas nukkua rauhassa. Toivottavasti. Nyt on myös nukkumaanmenot sujuneet ongelmitta. Jes. Toivoa siis on.

Edelleenkään en ole varma itkuhuuto kohtausten syistä, mutta epäilen sitä hammasta. Toisaalta, olen kyllä kuullut, että uniongelmia on esiintynyt muillakin juurikin tässä iässä. Aina ei kaikelle löydy selitystä ja ehkä tämäkin oli taas jokin "vaihe". Niitä kun tuntuu olevan aina vaan. Nytkin jonkinlainen vierastusjuttu on meillä meneillään. Eikka ei ole ikinä koskaan vierastanut. Hän on itse pyytänyt kahvilassa vieraan mummon syliin ja vaunuista vilkutellut vastaantuleville. Nyt kuitenkin vierastamista on alkanut esiintymään myös jopa tutuissa tilanteissa ja tuttujen ihmisten kanssa. Lyyli myös on alkanut vierastamaan, mutta hän onkin aina ollut sellainen äitin "tissiriippa".

Lasten levottomat yöt ovat valvottaneet minua, mutta unettomuutta on myös aiheuttaneet murheet ja suru. Jouduimme hyvästelemään meille niin rakkaan Mopsi koiramme. Ikää hänellä oli jo kahdeksan vuotta ja umpisokea hän oli ollut puolet elämästään. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Erilaiset iho-ongelmat ovat häirinneet koiran elämää pennusta saakka, mutta on aina lääkkeiden ja voiteiden avulla saatu niihin apua. Loppusyksystä iho ongelmat pahenivat, eikä lääkkeet tuntuneet enää helpottavan ja nyt joulun jälkeen ihottuma lehahti muutamassa viikossa todella pahaksi. Koiran olo alkoi olla kutinan ja kivun takia jo tosi tuskallinen. Mieheni kanssa teimme todella vaikean ja inhottavan päätöksen, mikä kuitenkin Mopsille oli varmasti oikea ja hyvä päätös. Nyt ei kutise, eikä satu enää. 

Itkun ja ikävän keskellä on kyllä paljon iloakin, sillä lapsemme saivat uuden serkkutytön ja minä siinä samalla uuden tulevan kummilapsen. Ihanaa! ❤️ Pikkuinen "Hertta" on valloittanut tädin sydämen ja Eikkakin on kovin kiinnostunut vauvasta. Lyyli nyt ei vielä ymmärrä koko vauvaa, mutta sitten kun ymmärtää, heistä varmasti tulee hyvä parivaljakko. Näillä pikkuisilla serkkutytöillä on ikäeroa vain reilu neljä kuukautta. Kävin katsomassa vauvaa sairaalassa Lyylin kanssa ja siis voi luoja kuinka Lyyli kasvoikin isoksi tytöksi sillä reissulla. Kätilökin kutsui häntä isoksi vauvaksi. Minun pientä. Kieltämättä siinä pienen "Hertan" vieressä Lyyli näyttää joltain jättiläisvauvalta. Toistan itseäni, mutta edelleen, aivan liian nopeasti nuo vauvat kasvavat. 

Kevyttä univajetta

Ollaan vihdoin koko porukka tervehdytty. Lyylin kuume kesti lopulta kuusi päivää ja tauti iski viimein myös I:hin. Hänkin on onneksi jo taudista parantunut ja palaa töihin. Yli kaksi viikkoa tässä onkin yhteensä sairasteltu. Mielestäni ihan tarpeeksi näin kerralla. 

Kuumeen, nuhan ja korvasäryn takia meillä on ollut yöt lasten kanssa vaihtelevasti hieman levottomia. Välillä on öisin tarvinnut rauhoitella ja välillä on nukuttu hyvin aamuun saakka. Viimeisten kolmen yön valvomisten syynä ei enää kuitenkaan ole ollut flunssa. Ehkä se on puhkeava kulmahammas ja äidin kaipuu.

Eikan kanssa on taas tapeltu nukkumaan menosta. Niin päiväunille, kuin yöunillekkin. Hän vain raivoaa ja huutaa. Hiljaiseksi hänet saa kun istuu sängyn vieressä hiljaa, eikä koske häneen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän nukahtaisi. Hän saattaa vain katsella ja taistella unta vastaan. En haluaisi, että hän nyt oppii siihen, että vieressä istutaan, kun hän on aina ollut hyvä unille kävijä ja se on sitäpaitsi aika mahdotonta silloin kun olen yksin lasten kanssa kotona.

Eikka on myös alkanut heräilemään todella aikaisin ja selkeästi kesken unien. Jos hän kuudelta herää on häntä vaikea saada jatkamaan unia, mutta ei hän selkeästi ole tarpeeksikaan nukkunut kun kaikki kiukuttaa ja silmiä pitää hieroa. Muutamana yönä hän on herännyt ja raivonnut monta tuntia. Huutoon ei auta välttämättä mikään. Ei syli, ei viereen ottaminen. Hän huutaa ja kiukkuaa niin kauan kunnes väsähtää. Ja sehän saattaa kestää. Yhtenä yönä hän heräsi taas ja raivosi, mutta hiljeni syliin. Yhteensä 5 tuntia hän oli hereillä. Välillä huutaen, välillä jutellen ja välillä aivan hiljaa. Ihmeellisintä, että ei hän kovinkaan myöhempään kuitenkaan aamulla nukkunut. Eilen hän nukkui päiväunia puolituntia ja tänään saman verran, mutta vasta kuudelta illalla. Toivon todella, että Eikan uniongelmat johtuvat kulmahampaasta, joka on kyllä jo puhjennut, mutta vasta hieman pilkottaa ikenen läpi. Edellisen hampaan kanssa oli samanlaisia ongelmia.

Lyylin kanssa ensimmäistä kertaa meinaa olla myös levottomia öitä. Hän nukkuisi niin kovin mieluusti minun kyljessä kiinni, mutta sitten meillä on molemmilla niin kuuma, että se menee ihan häiläämiseksi ja vähän väliä heräilyksi. Vaikka hän olisi kuinka sikeässä unessa, hän herää heti, jos nostan hänet omaan sänkyyn puolen metrin päähän. Siitä mielensäpahoittaneena hän ei suostu rauhoittumaan kuin tissille ja taas hän on kyljessä kiinni. Lyyliä on myös joutunut nyt muutamana iltana hyssyttelemään uneen, mutta sen luulen johtuvan ihan vain yliväsyneisyydestä 

Hohhoijaa. Nyt voin kyllä sanoa, että on hieman univelkaa. Vaikka tänään koko perhe herättiin vasta kymmeneltä, niin se ei juurikaan auta kun itse on yön vain torkkunut. Aamulla ihan säikähdin jo mustia silmäpussejani ja oli pakko niitä yrittää valokynällä peittää. Päivällä touhutessa väsymystä ei niin huomaa, mutta jos tilanne kotona jostain syystä hieman rauhottuu (päiväuniaika), niin jo väsyttää. Uni ei kuitenkaan tule, vaikka päiväunia yrittäisi nukkua. 

Taapero taisi juuri nukahtaa. Siihen meni puolitoista tuntia ja iskän piti osa ajasta  vieressä kököttää. Pienempi valvottaja se pötköttelee maha täynnä tuossa mun vieressä sängyllä ja leikkii käsillään. Jospa hänkin kohta nukahtaisi. Itse olisin ainakin ihan valmis sammuttamaan valot ja käymään nukkumaan toivoen, ettei ensi yönä tarvitse kenenkään valvoa. 

Öitä.

Pienellä ikäerolla

@Miia Juntunen

Aina ollaan mieheni kanssa ajateltu, että kun lapsia tehdään, niin tehdään kaikki kerralla ja pienillä ikäeroilla. Meidän lapsilla on nyt sitten ikäeroa reilua viikkoa vaille 1 vuosi ja 5 kuukautta. Vähemmänkin voisi olla, sillä olimme päättäneet Eikan syntymän jälkeen, että seuraava tulee kun tulee. Kyllähän sitä ikäeroa paljon mietti ja jännitti ennen kuin toinen syntyi, mutta sen jälkeen ei ole ollut aikaa miettiä. On tehty ja toimittu, niin kuin tilanne kulloinkin vaatinut ja eletty sen mukaisesti. Hyvin ollaan pärjätty.

Ikäero-asia jakaa paljon mielipiteitä. On ollut mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktioita heidän kuulleessaan minun odottavan jo toista tai kun lastemme iät on tulleet puheeksi. "Mitäs sitten kun ne juoksevat eri suuntiin?" "Teillä ei sitten nukuta sitäkään vähää, mitä nyt". Kysyttiin minulta jopa muutaman kerran ihan suoraan olettaen, että "tämä taisi olla vahinko raskaus?" No eipä ollut ei. Vanhemmat ihmiset, varsinkin he, joilla oli tilanne ollut aikanaan samanmoinen, lohduttivat. "Ensimmäinen vuosi on ihan hirveä, kyllä se siitä sitten helpottaa" ja "rankkaa se on! Sitten vähän helpottaa, kun toinen ei enää ole vaipoissa" tai "No huh, kylläpä siinä varmasti on hommaa. Ei käy päivät pitkiksi." Varmasti ajattelivat vain hyvää, mutta mahapystyssä juoksennellessani taaperon perässä, aloin miettimään noita kommentteja ja kuinka tyhmä idea olikaan tehdä toinen lapsi heti perään, kun sillä hetkellä tuntui, että en edes pärjännyt taaperon ja mahani kanssa. Mutta minut sai uskomaan tulevaan ystävät ja tuttavat, joilla oli useampi pieni lapsi ja pienet ikäerot. He onnittelivat uudesta tulokkaasta innoissaan, eivätkä välttämättä edes kommentoineet ikäero asiaaa millään tavalla. Heidän suustaan ei kuulunut neuvoja tai vinkkejä tulevaan "rankkaan" elämään.

Pienessä ja suuressa ikäerossa on varmasti molemmissa ne omat hyvät ja huonot puolensa. Ja nekin on sellaisia asioita, mitkä jokainen kokee ehkä hieman erilailla omien kokemusten ja sattumusten perusteella. Pienessä ikäerossa parasta on varmasti se kuinka paljon lapsista on toisilleen seuraa ja tukea myöhemmässä vaiheessa. (Sitä odotellessa). Lyylille toki Eikasta on seuraa jo nyt. Tottakai sisaruksista on seuraa toisilleen myös, vaikka ikäeroa olisi enemmänkin, mutta kyllä se seura hieman erilaista on. Omat isosiskoni (ikäeroa 6, 9 ja 11 vuotta) hoitivat minua ja varmasti jotain suostuivat joskus leikkimäänkin. Lähinnä minä taisin kuitenkin olla ärsyttävä pikkusisko, joka vain pilasi heidän leikkinsä ja hieman vanhempana penkoi heidän tavaransa. Pikkuveljeni kanssa meillä on ikäeroa 2,5 vuotta ja me leikimme lapsena aina paljon yhdessä.

Lyylin syntymän jälkeen en ole kertaakaan miettinyt, että olisi pitänyt sittenkin odottaa vielä hetki. Päinvastoin! Hän syntyi mielestäni juuri sopivaan aikaan. Mustasukkaisuutta uudesta vauvasta meillä on ollut todella vähän. Lähinnä äidille kiukuttelua huomiosta, mutta siihen se onkin jäänyt. Sitä sanotaankin, että alle kaksi vuotias ei vielä koe mustasukkaisuutta kovin voimakkaasti. Meillä on hienosti otettu vauva ja uudenlainen arki vastaan. Eikka edelleen hoivaa siskoaan ja huolehtii hänestä, nauraa aamulla hänet nähdessään, pussaa illalla nukkumaan mennessä. Toissapäivänä yritti kovasti myös leikkiä siskon kanssa, mutta jouduin puuttumaan niihin leikkeihin, sillä alkoi meno näyttämään liian rajulta siskolle.

Viimeisilläni raskaana mietin, että kahden pienen lapsen kanssa ei voi olla yhtä rankkaa, kuin raskaana yhden pienen lapsen kanssa ja toistaiseksi ainakin vielä oikeassa olen ollut. En minä sitä kiellä, etteikö tämä ajoittain aika rankkaa ole ollut. On se todella, mutta paljon tähän vauva-arkeen vaikuttaa oma asenne. Jos sitä kokoajan miettii mielessään ja hokee itselleen, että elämä on nyt aika rankkaa, niin kyllä varmasti se sitä myös on. Arjen asioista ei pidä tehdä itselleen liian suurta numeroa tai miettiä niitä liikaa. Turha stressaaminen vain väsyttää enemmän ja saa kiukkuiselle tuulelle. 

Sotkua, kakkavaippoja, itkua, parkua, hermojen kiristelyä ja kiukuttelua. Ainakin sitä kaikkea on käytännössä päivittäin luvassa, oli lapsia sitten yksi taikka useampi ja oli heillä ikäeroa paljon tai vähän. Tuskin se kenellekkään yllätyksenä tulee. Vaikka nämä ruuhkavuodet ruuhkaisia ovatkin ja välillä päivät on ihan jopa paskoja, niin niitäkään päiviä en pois vaihtaisi. Kyllä ne jälkeenpäin saattaa jopa naurattaa. 

Terveisiä sairastuvalta

Meillä on sairastettu koko viikko ja oikeastaan vähän ylikin, eikä loppua näy vieläkään. I on ainut, joka on ainakin vielä välttynyt pöpöiltä ja basilleilta. Kurja viikko kun pitää sisällä kökkiä, eikä ketään näe. Kyllä välillä on tuntunut, että seinät kaatuu päälle, mutta tänään onneksi päästiin koko porukka jo ulkoilemaan raittiiseen ilmaan. 

Uudenvuodenaattona Eikalle nousi nuhan kaveriksi korkea kuume, joka kesti tiistaille saakka. Kovimmillaan kuumetta oli 40,5 astetta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli vauvarokko. Kuumeen laskiessa iholle nousi punainen ihottuma ja harmistukseksi  jälkitautina ilmestyi vielä välikorvantulehdus. Raukalta oli aivan veto pois ja päivät kului sohvalla torkkuen ja lastenohjelmia katsellen. Loppuviikko onkin ollut melkeinpä pelkkää kiukuttelua, eikä se ihme ole, sillä poika ei ole yli viikkoon syönyt tai nukkunut kunnolla.

Minulla on ollut nuhaa ja yskää maanantaista saakka ja torstaina sitten nousi kuume. Pari päivää kului kuumeessa ja nyt enää onneksi vain köhä vaivaa. En muistanutkaan kuinka ilkeältä kunnon nuhakuume tuntuu. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt yli kaksi vuotta. 

Eikan kanssa aletaan olla onneksi jo voiton puolella, mutta pieni Lyyli se vasta aloitti nyt kunnolla sairastamisen. Alkuviikon hänelläkin on ollut pientä tukkoisuutta, mutta luultavasti vauvarokko tarttui nyt sitten häneen. Pienellä on kuumetta ja todella räkäinen nokka. Hyväntuulinen Lyyli kuitenkin vielä on ollut.

Tämä vuosi alkoi siis sairastelulla. Täytyy toivoa ettei tänä vuonna enää montaa tautia meille eksyisi. Meillä on yleisesti ottaen sairastettu todella vähän. Jos hampaiden puhkeamisten aiheuttamia nuhailuja ja pientä lämpöä lasketa, niin edellinen tauti oli mahatauti viime huhtikuussa. Sitä ennen Eikalla on ollut kerran flunssa, jossa nousi vain hieman lämpö ja yskä kiusasi yhden yön enempi. Helpolla ollaan päästy (koputtaa puuta).

Vauhdikas tervehdys

Voi rähmä! Ihan aluksi mä joudun pahoittelemaan ja perumaan sanani koskien sitä blogin joulukalenteri ideaa. Tässä on ollut niin paljon hälinää ja hölinää joka suuntaan, etten ole ehtinyt valmistella postauksia etukäteen kunnolla, enkä enää ehdi millään. Jokapäiväinen joulupostaus ei nyt valitettavasti olekkaan mahdollinen. Ehkä ensivuonna aloitan suunnittelun ja toteutuksen hieman aikaisemmin, niin saan homman toimimaan. Toivottavasti.

Mun blogijoulukalenterin ekan luukun piti kertoa aiheesta joulukortit ja siihen piti liittää pieni maistiainen meidän perheen joulutervehdyksestä, eli jouluinen valokuva lapsista. No tällaisia kuvia lapsistahan ei nyt sitten tullutkaan, sillä päivää ennen kuvausta, Eikka löi päänsä kirjahyllyn kulmaan ja vekki jouduttiin liimaamaan ja teippaamaan. Haava on kyllä hyvin parantunut ja nyt otsassa komeilee enää vain naarmu ja pieni kuhmu. Tonttulakilla jäljen kyllä saa piiloon, joten katsotaan jos tässä vielä innostun ja ehdin yrittää napsaista lapsista söpön joulukuvan, mikä ei kovin pahasti olisi heilahtanut ja edes toinen lapsosista katsoisi kameraan päin. Heh. 

Pienellä miehellä riittää vauhtia niin kovasti, että ihmettelen suuresti, kuinka aikaisemmin ei ole tapahtunut vielä mitään kuhmua tai mustelmaa kummempaa ja niitäkin aika vähän. Lapset kestävät kyllä paljon, eikä tämä meidän vauhtihirmu ainakaan ihan pienestä edes hätkähdä.

Kiirettä riittää kotona ilman mitään sen kummempia menoja tai touhuja ja nyt vielä entisestään, kun tässä olen kovasti joulua yrittätänyt jo alkaa laittamaan. Välillä tuntuu, ettei vuorokaudessa riitä tunnit tämän arjen pyöritykseen. Eikka on niin vikkelä liikkeissään, että joinakin päivinä en ehdi muuta tehdä kuin touhuta hänen kanssaan ja kulkea hänen perässään siivoten ja kieltäen. Siinä sitten toisella kädellä hoitaen Lyyliä. Lyyli muru onneksi on tyytyväinen lapsonen, vaikka osaa hänkin jo vaatia huomiota huudollaan. Ei kuitenkaan ihan samoissa määrin kuin veljensä, eikä Lyyli vielä rupea pahantekoon, jotta saa huomionsa.

Viime perjantaina kävin Lyyli neidin kanssa neuvolassa. Eikka oli meidän mukana ja hän loi oman pienen lisän tähän vierailuun. Hän paristi yritti karata huoneesta ja jätti jälkeensä auringon keltaisen taideteoksen neuvolan lattiaan. Onneksi sentään vain puuvärillä. Lyylikäinen kasvaa hienosti rintamaidolla, mutta Eikan 3kk neuvolan lukuihin verrattuna neiti on vielä aivan rääpäle. 5 460g näytti puntari ja pituutta rinsessalla on 60 cm. 

Vauhtia ja menoa meillä todellakin siis piisaa ja tulee varmasti piisaamaan vielä aika monta vuotta eteenpäinkin. Vauhti saattaa jopa lisääntyä tässä vuosien myötä. Ne hetket kun lapset nukkuvat ovat niin luksusta, että voi luoja. Siitä ajasta pitäisi osata nauttia, joka minuutista, mutta yleensä tuo aika pitää käyttää tehokkaasti kotitöihin, sillä siivoaminen sujuu paljon mukavammin kun ei kukaan sotke sitämukaan kun siivoaa. Tämä on myös niitä ainoita hetkiä päivässä kun kahvin saa juoda kuumana ja rauhassa. En edes halua miettiä mitä sen jälkeen, kun esikoinen lopettaa päiväunien nukkumisen.

Vähän rankempi viikko

Niinkuin otsikko kertoo, viime viikko oli henkisesti hieman rankka. Ensimmäisen kerran tosissaan tuntui meininki kotona hetkittäin siltä, että mä en ehkä pysty tähän. Mä en selviä tästä lapsiarjesta. Onnekseni se tunne kuitenkin hävisi joka kerta nopeasti ja järki palasi päähän. Viimeistään silloin kun lapsen itku loppui.

Eikalta otettiin viikko sitten maanantaina tutti pois. Ei hän sitä ole juurikaan syönyt muuten kuin unille mentäessä, joten nukahtamiseen sen puuttuminen on vaikuttanut. Pahimmillaan kaksi ja puoli tuntia meni nukuttaessa lasta. Joka ilta viime viikolla kamala huuto nukkumaan mennessä ja välillä päiväunillekkin käydessä. Paitsi sunnuntaina, kun I laittoi pojan nukkumaan mun ollessa spinningissä.  Sydäntä riipaisevaa huutoa kesti yleensä tunnista puoleentoista. koitti mitä keinoja tahansa. 

Illat siis menivät taistellessa huutavan ja raivoavan taaperon kanssa ja tottakai samaan aikaan vauvalla oli tarve tankata yötä varten, joten täällä lapset vetivät duo:na iltahuudot. I oli iltavuorossa, joten minä koitin yksin pitää pakkaa kasassa ja juoksin kahden lapsen väliä toivoen, että edes toinen hetkeksi hiljenisi. 

Illat ovat onneksi nyt jo rauhoittuneet ja Eikka jää itsekseen nukkumaan, niinkuin ennenkin. Päivät kuitenkin ovat olleet edelleen hieman kuluttavia Eikan kanssa. "Kuningas EI" on nyt muuttanut myös meille. Mitä tahansa pyydän/ehdotan/kysyn/sanon, niin saan melkeimpä jokakerta vastaukseksi "ei" ja vielä päänpudituksen päälle. Mutta kun kiellän lasta (miljoona kertaa päivässä), saan vastaukseksi naurua ja katseen "luuletko, että uskon sua". Uhmis uhmailee nyt ihan kunnolla ja koettelee rajojaan, sekä äidin hermoja. Johtuuko sitten tutista luopumisesta, puhkeavista poskihampaista, pikkusiskosta vai onko tämä vain jokin tällainen vaihe. Neuvolasta sanoivat, että kahta ikävuotta lähenevillä lapsella usein tulee tarve olla äidin lähellä ja nyt sitten se äidin läheisyys pitääkin jakaa. Ehkäpä se sitten on jotain sellaista, nimittäin kiukku kohdistuu nimenomaan minuun.

Kaikesta uhmasta, kiukusta ja kellojen kääntämisestä huolimatta meille onneksi nukutaan yöt hyvin. Kumpikaan lapsista ei valvota. Eikka nukkuu yhtä soittoa aamuun saakka ja Lyyli herää kahdesti syömään. Se on kyllä oman jaksamisen kannalta ihan tärkein juttu. Jos itse olisi lisäksi vielä väsynyt (ihan kuin ei nyt jo olisi), niin tuntuisi tämä show varmasti monta kertaa pahemmalta ja ylitsepääsemättömältä. Viime viikko myös osoitti kuinka tärkeää koko perheen jaksamisen kannalta on hyvä tukiverkosto. Ihanat isovanhemmat, jotka ovat läsnä ja apuna, sekä ystävät, jotka piipahtavat kahville, lähtevät seuraksi puistoon tai ovat muuten läsnä. Me olemme onnekkaita, että meillä on heidät.

Syys

Siskoni kuvasi syksyistä aamua vanhempieni keittiön ikkunasta.

Ristiäiset on nyt juhlittu ja tuntuu, että arki on alkanut vihdoin asettumaan. Alkuviikko on sujunut jotenkin seesteisesti syksystä nauttien ja lapsien kanssa touhuten. On ollut ihanan rauhallista ja arkista. Kotihommatkaan ei ole maistuneet ihan puulta. Ollaan ulkoiltu ahkerasti ja eilen käytiin lisäksi Eikan kanssa muskarissa ja tänään Lyylin kanssa 1kk lääkäri neuvolassa. Tyttö on venähtänyt pituutta hurjat viisi senttiä ja painokin hipoi jo neljää kiloa. Huvikseni vertailin lukemia Eikan neuvolakortista ja kas, lapset ovat täysin samankokoiset kuukauden iässä. Painoeroa oli vain 10g ja pituudessa eroa ei ollut kuin puoli senttiä. 

Nyt on jotenkin mukava olla kun ei ole mihinkään hoppu, eikä tarvitse suunnitella ja miettiä kuin ehkä vähän seuraavaa päivää. Ei ole mitään, mitä odottaa ja se tuntuu nyt hyvältä, koska tässä on viimeiset 10 kuukautta vain odoteltu ja suunniteltu. Tai kyllä mä vähän ehkä jo joulua odotan ja sit tammikuutakin, kun meidän lapset saa silloin uuden serkun ja minä uuden kummilapsen. Jee. Mutta ei mitään kummempia menoja ja valmisteluja mihinkään suuntaan. 

Nyt on muuten ollut aivan ihanan lämmin ja aurinkoinen syksy. Pidän syksystä. Se on ehkä jopa lempi vuodenaikani. Syksyisin vähän niinkuin alkaa uusi kausi tai siltä minusta aina tuntuu. Joka syksy innoissaan aloittaa jotain uutta, kuten vaikka uuden harrastuksen. Meille on useampana syksynä tapahtunut isoja uusia juttuja; Toissa syksynä sain tieää odottavani esikoistamme, viime syksynä remontoimme ja muutimme nykyiseen kotiimme ja tänä syksynä maailmaamme tupsahti toinen ihana ilmestys, johon olemme saaneet alkaa tutustumaan. Pimenevät illat, kynttilät, villasukat, raikkaat kelit ja luonnon värit. Ne tekee syksystä syksyn.

Niin ja vähän ristiäisistäkin. Ne sujuivat hienosti ja tilaisuus oli ihanan rento ja meidän näköinen. Lyyli nukkui koko toimituksen ajan tyytyväisenä kummisedän sylissä ja Eikka suoriutui hienosti pikkusiskon pään kuivauksesta, vaikka emme olleet harjoitelleet hommaa kuin kerran. Silloin ei pyyhkiminen onnistunut, vaan isoveli olisi vain halunnut kastella siskon päätä.

Lyyli sai aivan ihania lahjoja, joista varmasti jää lapselle itselle ihania muistoja mukaan aikuisuuteen. Vieraat viihtyivät ja tarjoilut todellakin riittivät. Aina sitä mitoittaa "hieman" yli, ettei vain lopu mikään kesken. Paljon meni herkkuja pakkaseen, mutta rääppiäisiä on silti vietetty nyt koko alkuviikko ja edelleen vain kakku kummittelee jääkaapissa. Yöh. Tätä tahtia muutamat hävinneet raskauskilot on hankittu pian takaisin. 

Ihanan raikasta ja aurinkoista syksyä muillekkin ja muistakaahan kiireen keskellä pysähtyä hetkeksi.

Arkeen paluuta

Meidän pieni "Lyyli" on tänään kymmenen päivän ikäinen ja kotona ollaan oltu reilu viikko vauvan kanssa. Kaikki on mennyt todella hyvin ja isovelikin on jo hieman alkupäivien vouhotukselta rauhottunut. Vieraita on riittänyt jokaiselle päivälle ja vielä tuntuu kyläilijöitä piisaavan. Se on kyllä ihan mukavaa.

Ensimmäinen viikko on mennyt kyllä odotettua paremmin. Tai jotenkin olin varautunut paljon pahempaan rumbaan. Arki vielä toki hakee rytmiään ja paljon on opettelua kahden lapsen kanssa. Vielä ei osaa yhtään hahmottaa kuinka kauan lähteminen jonnekkin kestää ja vaikka moni asia onnistuu yhdellä kädellä, vauva sylissä, niin helpompaa ja nopeampaa toki olisi kahdella kädellä toimia. Kotihommat tulee hoidettua vasta illalla kun taapero on jo nukkumassa ja illat venyy myöhään, sillä sitä ei malta itse mennä nukkumaan kovin aikaisin, vaan sitä nauttii hieman omasta ajasta. 

"Lyyli" vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä tytöltä. Yöt meillä nukutaan hyvin. Vauva syö yhden tai kaksi kertaa yössä, eikä isoveli ole häiriintynyt vauvan yöllisistä ruokailuista. Iskäkin on saanut yönsä nukkua rauhassa. Paljonhan vauva nukkuu vielä toki muutenkin, mutta välillä "lyyli" on pitkiäkin pätkiä päivällä hereillä. Silloin pitäisi enimmäkseen saada olla sylissä ja katsella. 

"Lainakengissä". Nämä kengät minä olen saanut omilta isovanhemmiltani
kun olin vauva ja nyt ne on "Lyylillä". <3

Eikka on innoissaan pikkusiskosta. Vähän jopa liiankin. Hän on jokaisessa vaipanvaihdossa mukana ja heti tulee katsomaan, mikä on hätänä, jos vauva itkee. Vähän väliä hän on pussailemassa ja silittelemässä "Lyyliä" ja syliinkin vauva pitäisi aina välillä saada. Hän jopa yrittää itse nostaa tyttöä syliinsä. Hetkeksikään ei siis voi jättää lapsia kahdestaan. 

Tänään meillä kävi neuvolantäti kylässä. "Lyylin" paino oli noussut hienosti ja oltiin jo heittämällä menty ohi syntymäpainosta. Maitoa siis tulee riittävästi ja vauva syö hyvin. Se on kyllä hyvä juttu, sillä se helpottaa arkeakin kun ei tarvitse vauvan syömisestä stressata. Tyttöä kehuttiin jänteväksi ja kaikki oli muutoinkin niinkuin pitääkin. 

Ristiäiset on jo reilun parin viikon päästä ja niitäkin olen jo alkanut suunnittelemaan. Pidämme juhlat meillä kotona läheisten kesken. "Lyylille" tulee kolme kummia, niinkuin Eikallakin on ja nimiäkin tulee kolme, kunhan vain keksimme ne ensin. Etunimi meillä jo kuitenkin onneksi on. Tarjoiltavaa pitää vielä miettiä ja se ikuinen kysymys; mitä hittoo mä laitan päälleni?! 

Just nyt

Just nyt kello on 12.29

Just nyt mä nautin hiljaisesta kodista, sillä kaikki muut täällä nukkuu. 

Just nyt mulla on vähän nälkä ja pitäis keksiä mitä ruokaa tänään laittaisi.

Just nyt vauva potkaisi.

Just nyt mua vihloo alavatsaa ja kivuille on koko viikko koitettu löytää selitys.
Just nyt olen sairaslomalla ja se jatkuukin aina äitiyslomaan saakka.

Just nyt teen jotain aivan muuta kuin mitä mun pitäisi.

Just nyt mun pitäisi pistää pyykkikone pyörimään.

Just nyt mä voisin myös käydä keräämässä raparpereja hilloa varten.

Just nyt mun pitäisi soittaa myös neuvolaan.

Just nyt kuulen koiran nuolevan tassujaan.

Just nyt mua närästää.

Just nyt turpoon kuin pullataikina ja tuntuu, että voin kuulla kuinka kroppa kohisee nesteestä.

Just nyt mieheni heräsi ja kömpi makuhuoneesta. 

Just nyt ei tee mieli karkkia. Ihmeellistä.
Just nyt haaveilen aurinkoisesta viikonlopusta.

Just nyt lopetin puhelun äitini kanssa. Hän soitti minulle.

Just nyt ulkona sataa ja mä unohdin eilen auringonottoviltin nurmikolle. 

Just nyt se siis kastuu tuolla ulkona.
Just nyt vauva potkaisi taas.
Just nyt olen miettinyt tulevaisuutta jo useamman vuoden päähän.
Just nyt vähän väsyttääkin.

Just nyt siis vois juoda hieman kahvia. 

Just nyt arki on ollut aika rankkaa vilkkaan taaperon ja hankalan raskauden takia.

Just nyt tuntuu siltä, että en enää ikinä halua olla raskaana.

Just nyt elämällä on todella paljon annettavaa.

Just nyt olen onnellinen. 
Just nyt on kuitenkin hyvä.

Haluan olla tässä, Just nyt!