Vähän rankempi viikko

Niinkuin otsikko kertoo, viime viikko oli henkisesti hieman rankka. Ensimmäisen kerran tosissaan tuntui meininki kotona hetkittäin siltä, että mä en ehkä pysty tähän. Mä en selviä tästä lapsiarjesta. Onnekseni se tunne kuitenkin hävisi joka kerta nopeasti ja järki palasi päähän. Viimeistään silloin kun lapsen itku loppui.

Eikalta otettiin viikko sitten maanantaina tutti pois. Ei hän sitä ole juurikaan syönyt muuten kuin unille mentäessä, joten nukahtamiseen sen puuttuminen on vaikuttanut. Pahimmillaan kaksi ja puoli tuntia meni nukuttaessa lasta. Joka ilta viime viikolla kamala huuto nukkumaan mennessä ja välillä päiväunillekkin käydessä. Paitsi sunnuntaina, kun I laittoi pojan nukkumaan mun ollessa spinningissä.  Sydäntä riipaisevaa huutoa kesti yleensä tunnista puoleentoista. koitti mitä keinoja tahansa. 

Illat siis menivät taistellessa huutavan ja raivoavan taaperon kanssa ja tottakai samaan aikaan vauvalla oli tarve tankata yötä varten, joten täällä lapset vetivät duo:na iltahuudot. I oli iltavuorossa, joten minä koitin yksin pitää pakkaa kasassa ja juoksin kahden lapsen väliä toivoen, että edes toinen hetkeksi hiljenisi. 

Illat ovat onneksi nyt jo rauhoittuneet ja Eikka jää itsekseen nukkumaan, niinkuin ennenkin. Päivät kuitenkin ovat olleet edelleen hieman kuluttavia Eikan kanssa. "Kuningas EI" on nyt muuttanut myös meille. Mitä tahansa pyydän/ehdotan/kysyn/sanon, niin saan melkeimpä jokakerta vastaukseksi "ei" ja vielä päänpudituksen päälle. Mutta kun kiellän lasta (miljoona kertaa päivässä), saan vastaukseksi naurua ja katseen "luuletko, että uskon sua". Uhmis uhmailee nyt ihan kunnolla ja koettelee rajojaan, sekä äidin hermoja. Johtuuko sitten tutista luopumisesta, puhkeavista poskihampaista, pikkusiskosta vai onko tämä vain jokin tällainen vaihe. Neuvolasta sanoivat, että kahta ikävuotta lähenevillä lapsella usein tulee tarve olla äidin lähellä ja nyt sitten se äidin läheisyys pitääkin jakaa. Ehkäpä se sitten on jotain sellaista, nimittäin kiukku kohdistuu nimenomaan minuun.

Kaikesta uhmasta, kiukusta ja kellojen kääntämisestä huolimatta meille onneksi nukutaan yöt hyvin. Kumpikaan lapsista ei valvota. Eikka nukkuu yhtä soittoa aamuun saakka ja Lyyli herää kahdesti syömään. Se on kyllä oman jaksamisen kannalta ihan tärkein juttu. Jos itse olisi lisäksi vielä väsynyt (ihan kuin ei nyt jo olisi), niin tuntuisi tämä show varmasti monta kertaa pahemmalta ja ylitsepääsemättömältä. Viime viikko myös osoitti kuinka tärkeää koko perheen jaksamisen kannalta on hyvä tukiverkosto. Ihanat isovanhemmat, jotka ovat läsnä ja apuna, sekä ystävät, jotka piipahtavat kahville, lähtevät seuraksi puistoon tai ovat muuten läsnä. Me olemme onnekkaita, että meillä on heidät.

Puolitoistavuotias

@Miia Juntunen

Ei voi kun taas ihmetellä, mihin aika oikein katoaa. Tuntuu, että juurihan me juhlimme Eikan ensimmäisiä syntymäpäiviä, vaikka siitä on aikaa jo yli puolivuotta. Eikan kanssa kävimme viime viikolla puolitoistavuotisneuvolassa ja lääkärillä. Poika kasvaa hienosti omalla käyrällään ja pituutta olikin jo kertynyt 83 cm ja paino hipoi 12 kiloa. "Suloinen ja reipas poika", niin lääkäri kuvaili häntä. 

Nyt tuo vekkuli ihmislapsi juoksee niin kovaa, ettei itse pysy perässä, kiipeilee joka paikkaan ja on hoksannut, että tuolia siirtämällä hän ylettyy kaikkeen kiellettyyn. Hän laskee itse liukumäkeä ja kiikkaa hurjana niissä leikkikenttien "vieterikeinuissa". Eikka imuroi, pyyhkii pölyjä ja siivoaa usein myös jälkensä. Lääkäriäkin hieman hymyilytti, kun ei poika voinut poistua vastaanotolta, ennenkuin lelukori oli kannettu paikoilleen. Kun sisko itkee hän tuo tutin tai on jopa valmis antamaan oman lelunsa. Liekkö niin kamalaa kuunneltavaa, että mitä vain, kunhan se lapsi nyt hiljenee. Heh. 

Vaikkei me aikuiset juurikaan häntä ymmärretä, niin kova selitys pojalla on jatkuvasti päällä. Tulee sieltä kyllä välillä myös ihan ymmärrettäviä sanojakin, kuten "vettä", "iskä", "vauva" "kiikkaa" ja "takki". Eikka on myös hoksannut, että elekieltä voi käyttää. Hän osoittaa sormella mitä haluaa tai mihin suuntaan pitää mennä. Eikka taputtaa sohvaa, kun hän pyytää viereen istumaan. Hän tuo kaukosäätimen kun haluaa katsoa lastenohjelmia. Hän näyttää siskoa ja laittaa kätensä jo valmiiksi niin, että on vastaanottamassa siskon syliinsä. Välillä sitä itsekin hölmistyy kun tajuaa, kuinka paljon lapsi jo ymmärtääkään. 

Eikka omaa myös hyvin vahvan oman tahdon. Se on peritty sekä äidiltä, että isältä. Esimerkiksi ulos lähtiessä hän haluaisi aina itse päättää, mitkä kengät hän laittaisi, minkä takin, mitkä hanskat ja voi luoja, että hatun valitseminen se sitten onkin hankalaa. Aina ei tietenkään ole aikaa jäädä arpomaan, vaan sitten tylysti vanhemmat päättävät Eikan puolesta. Noh.. sen kuulevat varmasti myös naapuritkin, että nyt ei ihan mennyt valinta nappiin. Eikka tulistuu, ei ehkä helposti, mutta kovasti ja kuuluvasti. Yleensä kiukku kuitenkin unohtuu onneksi nopeasti.

Eikka on edelleen todella hyvä syömään. Johtunee kenties siitä, että hän on aika perso ruualle. Vanhempieni luo mentäessä, mopsi koirallamme on tapana ensimmäisenä juosta jääkaapille kerjäämään nakkia. Tämän on nyt myös oppinut Eikka. Siellä ne koiran kanssa kahdestaan notkuu jääkaapin edessä koira haukkuen ja Eikka jotain papattaen. Välillä he koiran kanssa ihan jopa tappelevat nakista ja molemmat jopa istuvat käskystä, jos nakkia on saatavilla.

Eikka ei ole koskaan juurikaan vierastanut, mutta nyt selkeästi huomaa keihin lapsi on kiintynyt ja kenet hän luokittelee lähipiiriinsä. Kuinka hän ilostuu nähdessään jonkun tutun vaikkei olisi nähnytkään häntä pitkään aikaan. Hän selkeästi muistaa kyllä. Valokuvista hän tunnistaa tutut kasvot ja nauraen osoittaa niitä. Eikka mielellään pussailee ja halailee läheisiään. Hänellä selkeästi on jo paras ystäväkin. Kaveri, jonka nähdessään aina alkaa hymyilyttämään ja jonka kanssa leikkiminen on hurjan hauskaa. 

Jos siis tuntuu, että esikoinen kasvaa silmissä, niin arvatkaapa vain, kuinka nopeasti Lyyli tuntuu kasvavan. Juurihan mä sairaalassa nuuhkuttelin ihanaa vastasyntynyttä pientä ja nyt tämä mun vastasyntynyt on yhtäkkiä jo 7 viikon ikäinen. Kohta jo kahden kuukauden. En kestä! Lyyli kannattelee jo hienosti päätään ja ensimmäiset hymyt ollaan vaihdettu. Kohta tyllerö juoksee veljensä lailla mua karkuun ja höpöttelee omiaan. Mun vauvat kasvaa ihan liian nopeaan.