tiistai 12. syyskuuta 2017

Yksivuotias neiti


Meidän pieni tyttömme täytti vuoden. Se tarkoittaa sitä, että meillä ei enää virallisesti ole vauvaa (Nyyh!), mutta taaperoita kaksin kappalein. Tosi haikea juttu. Ihan liian nopeasti hurahti taas vauvavuosi ohitse. Toisaalta kuitenkin hyvä juttu, sillä moni asia helpottuu sitä mukaan kun lapsi kasvaa ja oppii uutta. Ja kaikkea sitä oppimista ja uuden oivaltamista on mahtava seurata vierestä.  

Lyyli on edelleen rauhallinen ja erittäin tyytyväinen lapsi. Hän ei juurikaan valita. Kaikki on hyvin kun vain on ruokaa riittävästi ja äiti lähellä. Pahin vierastaminen on onneksi ohitse, eikä tyttö enää jää huutamaan minun perääni töihin lähtiessä, mutta kyllä edelleen äiti on aika tärkeä. Minun läsnäollessa, minun on todella oltava läsnä tai ainakin näköyhteyden päässä. Jännittääkin kuinka käy kun päiväkoti aloitetaan. Lyyli yleensä sopeutuu uusiin asioihin nopeasti ja ongelmitta, mutta eroahdistus tuntuu olevan tytöllä suuri.

Ihana, iloinen, tyytyväinen, sosiaalinen, nautiskelija, herkkä, tutkiskeleva, fiksu, jääräpäinen ja tempperamenttinen. Näin kuvailisin meidän suloista Lyyliä. Hänellä on tumman ruskeat silmät ja tukkakin on ennemmin tumma kuin vaalea. Se vähä mitä nyt on. Neiti on pieni ja hentoinen. Ei ole liiemmin ylisöpöjä reisimakkaroita tai hassun hauskaa kaksaria, niinkuin veljellään aikanaan. Pienet ripakintut, joiden varaan neiti nousee ja joilla hän ottaa hetkittäin liiankin rohkeita askelia tukea vasten. Rohkeasti ja päättäväisesti hän pyrkii eteenpäin, vaikka taitoa vielä puuttuu.

Lyyli rakastaa nukkumista. Kun vien hänet päiväunille, hänellä on pieni hymy kasvoilla. Aivan kuin se olisi päivän kohokohta; päikkärit. Hän jää sänkyyn aivan hiljaa ja nukkuu noin kaksi tuntia. Iltaisin sama juttu. Hänen on saatava tärkeä pöllö-pehmolelu kainaloon ja sen jälkeen hän tyytyväisenä jää pöllön kanssa nukkumaan. Hyvin harvoin hän jää itkemään, eikä juuri koskaan ole jäänyt leikkimään tai häiläämään sänkyynsä. Hän nukkuu 11-12 tuntia heräämättä, eikä hänen kauneusuniaan häiritse vaikka vaihdettaisiin kakkavaippa välissä tai vaikka Eikka itkee kovaan ääneen vieressä. 

Lyyli ottaa rennosti. Hän ei tosiaan valita turhasta, eikä hänellä ole ollut koskaan kiire. Hän nauttii pötköttelystä ja sylistä. Kesken leikkien hän saattaa pötkötellä lattialla hymyillen ja seuraillen isoveljen touhuja. Hän pyytää syliin ja halii. Välillä intoutuu pussailemaankin kovasti. Ihan aina Lyyli ei kuitenkaan ole iloinen ja tyytväinen pötköttelijä. Hänellä myös menee joskus hermot ja kun ne sitten menee, niin se huomataan ja kuullaan. Tempperamenttia löytyy ja ihan heti hän ei harmistustaan unohda. Hän osaa pitää omia puoliaan ja luulen, että vielä jonain päivänä isoveli jää pienelle ja pippuriselle toiseksi. 

Innolla odotan millainen taapero pienestä rakkaasta kasvaa ❤


Kuva: Miia Juntunen

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vessan uusi ilme

Pienten lasten kanssa vuorokaudessa on hyvin rajallisesti aikaa. Remontoinnit ja suuremmat kodin askareet on hyvä yleensä toteuttaa molempien vanhempien ollessa kotona tai päiväunien aikana, jos vain ehtii, eikä tuota liikaa meteliä. Teimme pintaremonttia meidän "kakkosvessaan" aina kun ehdimme ja jaksoimme. Minä sen viime kesänä aloitin. Ison mahan kanssa ähersin pienessä vessassa, jossa hyvä kun mahduin kääntymään. Ajattelin, että kuinka kätevää kun saa vessan rempattua ennen vauvan syntymistä ja pääsee vauvan pyllyn pesemään hoitopöydän lähellä. Vauva syntyi ja mieheni jatkoi remonttia. Vessa valmistui vauvan ollessa 10 kk ikäinen. Eli melkein ajallaan. Hahaa! Enää ei ole hoitopöytää, eikä meidän "vauvan" pyllykään taida enää tuohon pieneen lavuaariin mahtua, mutta toinen vessa on silti tarpeen.


Maalasimme harmaat seinät valkoiseksi ja vaihdoimme tapetin. Ennen tapettia oli vain pienellä seinällä pöntön takana, mutta me tapetoimme myös viereisen seinän. Se toi paljon enemmän vessaan ilmettä, kuin vain valkoinen seinä. Vanha, liasta pinttynyt ja kellastunut lattiamatto vaihdettiin tummaan viinyyliin, mikä tuntuu oikein mukavalta jalan alla. Lavuaarin yläpuolelle iskettiin laatat ja viereen puinen taso.  Laatat ja taso olivat ylijäämiä keittiö remontista ja tapetin saimme ystäviltämme. Heiltä oli jäänyt ylimääräiseksi juuri sen verran kuin tarvitsimme. Remonttia varten ostimme siis vain valkoisen maalin ja lattiaan vinyylin. Rahallisesti ei siis suuri investointi.

Kyllä nyt kelpaa asioida pienessä vessassa!







keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Sattuipa kerran parkkipaikalla - "kun vanhemmat ei aina jaksa"

Mitenhän tätä tarinaa alustaisin... noh, Eikka on ihan tavallinen kaksivuotias, jolla esiintyy uhmaa ja jota kiukuttaa, kun ei saa tahtomaansa läpi. Eikka omaa lisäksi erittäin tempperamenttisen ja jääräpäisen luonteen. Lisäksi hänellä on tavallista paljon kovempi ääni. Varsinkin huutaessaan. 

Yhtenä tavallisena päivänä, päätimme lähteä koko perhe yhdessä kaupoille. Eikka halusi ottaa uuden vesipyssyn mukaansa ja se oli ihan ok. Olihan autossa istuskelua luvassa yli puolituntia ennen kaupoille pääsyä.  Tavaratalon pihassa kuitenkin ilmeni ongelma. Lapsi ei halunnutkaan jättää vesipyssyä autoon odottamaan, vaan vaati saada ottaa sen mukaan myös kauppaan. En suostunut siihen, vaan otin vesipyssyn pois pojan kädestä, laitoin sen auton penkille ja nostin lapsen ulos autosta. Itkuhan siitä tuli. Yritin selittää lapselle tilannetta ja kerroin useaan otteeseen, että vesipyssy odottaa häntä autossa. Ei auttanut. Huuto vain yltyi. Yritin samalla pukea lapselle päälle takkia, sillä ulkona tuuli kovasti. En saanut takkia päälle, sillä Eikka pisti vastaan. Hän riuhtoi, huusi, kiljui ja hakkasi auton kylkeä kämmenillään. Hetken aikaa yritin saada takkia pojan päälle ja koitin vaihtaa puheenaihetta. Lasta ei kiinostanut muu kuin vesipyssy. Lopulta en sitten vain jaksanut enää yrittää, sillä se kaikki tuntui aivan turhalta. Lapsi ei kuunnellut minua lainkaan, eikä näyttänyt lainkaan rauhottumisen merkkejä. Riuhtaisin puoliksi päälle saadun takin pojan päältä ja viskasin sen autoon, pamauttaen samalla oven kovasti kiinni. Korotin ääntäni ja sanoin lapsen jäävän pian autoon odottamaan, jos ei hän rauhottuisi. Nostin pojan syliini ja lähdimme kävelemään kaupan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsi pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan ja huuto muuttui kitinäksi.

Parkkipaikalta kaupan eteen päästyämme, tuntematon mies kysyi minulta vakavana, että mikä "häppeninki" meillä oikein oli. Kerroin lasta harmittaneen, ettei saanut ottaa vesipyssyä mukaan kauppaan. Miehen ilme muuttui vakavasta hieman hymyileväksi ja hän totesi, että onhan se toki vakava paikka. Perässämme tuli kaksi vahempaa naista. Toinen alkoi juttelemaan Eikalle. Kyseli mistä poika oli niin harmistunut. Hymyili lempeästi lapselle ja oli hyvillä mielin, että tämä oli saanut mielenstä takaisin. Toinen nainen ei ollut kuitenkaan niin ymmärtäväinen. Hän alkoi puhutella minua. Hän oli kuulemma lukenut kasvatustieteitä, joten hän siis tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi kuulemma, että lapset kiukuttelevat ja on ihan ymmärrettävää, että vanhemmilla saattaa joskus vähän mennä myös hermot. Että vanhemmatkin on joskus väsyneitä lapsen turhanpäiväiseen kiukutteluun. Hän toisti sanoja "joskus" ja "vähän". Hän ei selvästikkään ymmärtänyt minun käytöstä lasta kohtaan. Hän käveli perässäni kauppaan saakka selittäen kuinka minun tulisi ymmärtää, että lapset joskus kiukuttelevat. 

Ymmärrän jotenkin tilanteen. Eikka kun suuttuu, hän ei kitise tai kiukuttele. Hän kiljuu ja huutaa. Ja molempia todella kovaa. Ihan varmasti jokainen kääntyi katsomaan meitä sillä parkkipaikalla. Lisäksi vielä auton paukuttaminen. Meteliä riitti, eikä se välttämättä kaikkien korvaan kuulosta normaalilta uhmaikäiseltä, joka ei saa tahtoaan läpi. Minä korotin ääntäni. Saatoin jonkun mielestä jopa huutaa. Mitä muutakaan. Kun lapsi itse huutaa sen minkä vaan pystyy, ei hän kuule minua, jos yritän jotain tavallisella äänellä hänelle sanoa. Ja sitä olin kuitenkin jo jonkin aikaa tilanteessa yrittänyt. 

Ihmisten reaktio hämmensi minut täysin. Luultavasti minua nyt pidettin hirviöäitinä, joka huudatti lastaan ja kehtasi vielä huutaa itse hänelle. Uhkailikin mokoma. Kaikki näkivät tilanteen, mutta kukaan ei tiennyt, mistä oikeasti oli kysymys. Silti reaktio oli aika negatiivisen sävyinen. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä olisimmeko tarvinneet vaikka apua tai oliko meillä kaikki hyvin. Minun rauhoitellessa taaperomyrskyä mieheni seisoi vieressämme Lyyli neiti sylissään, joka kikatti isoveljen sätkyilylle. Näin vakava tilanne meillä siis oli. 

Itse en kehtaisi mennä kyselemään kiukuttelevan lapsen vanhemmilta, että mikäs on homman nimi. Saati kertomaan heille, että lapset joskus kiukuttelevat ja se on ihan normaalia. On toki eri asia, jos vanhemmat kurittaisivat lastaan fyysisesti tai esimerkiksi käyttäisivät nuhdellessaan todella karkeaa kieltä ja nimittelisivät lasta. Sellaiseen tuleekin puuttua ja tarkistaa, että kaikki varmasti on hyvin. Ehkä kuitenkaan siinäkään tilanteessa ei ole ulkopuolisten asia jakaa omia kasvatusmetodioitaan vanhemmille. 

Asiaa kommentoineet olivat jo selkeästi vanhempaa sukupolvea. Ehkä aika on kullannut muistot tai sitten heidän lapset eivät vain koskaan kiukutelleet. Jos heillä edes on omia lapsia. 





torstai 20. heinäkuuta 2017

Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.



tiistai 20. kesäkuuta 2017

Seesteisempää

Elämä on hetkittäin ollut aivan hurlumheitä ja se on myös ollut syynä hiljaiseloon täällä blogin puolella.  Kahden pienen lapsen kanssa kotona ei ole tullut tylsiä hetkiä. Ei ole tarvinnut miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Jos jotenkin kummassa on käynyt niin, että on tullut pieni hetki ilman, ettei kukaan kaipaa tai mihinkään ei ole hoppu, olen ollut liian väsynyt tekemään mitään ylimääräistä tai oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut.  

Lopputalvesta oli sellainen kuukauden kestävä vaihe, jolloin tuntui, että tekisi mieli ottaa jalat alle ja paeta. Eikalla oli aivan mahdoton uhmavaihe päällä. Kiukuttelu alkoi aamulla aikaisin ja kesti niin kauan kunnes illalla nukahti. Päiväunet takkusivat ja nukkumaan käytiin aina ison huudon ja taistelun kanssa. Yötkin valvottiin osittain hänen kanssaan. Kauhukohtauksia tai jotain muuta kiukkua. Milloin mitäkin. Samoihin aikoihin Lyylillä alkoi kova vierastaminen ja eroahdistus. Vain minä kelpasin hänelle, enkä saanut kotonakaan poistua näkyvistä. Öisin hän heräili useammin päästäkseen viereen tai tissille.

Yöt siis meni nukkuessa pätkissä tai valvoessa. Miehen ollessa yövuorossa olivat yöt välillä melkoisia yksin hoitaa kun lapset huutivat samaan aikaan. Päivisin olin välillä niin väsynyt, että yritin vain pysyä hereillä ja selvitä seuraavasta tunnista. Uhmaikäisen kiukkuttelu ja tottelemattomuus sai omat hermot todella koetukselle. Eikä pinna vaan yksinkertaisesti aina kestänyt. Silloin täällä huudettiin kaikki. Minä ja uhmis toisillemme ja vauva huuti huomiota väliin. Miehen tullessa kotiin täällä saattoi itkeä kaikki tai sitten vain minä. Yleensä vain minä. Olin yksinkertaisesti vaan niin väsynyt. Olisin antanut mitä vain yksistä kunnon yöunista, nimittäin uskon, että hermot olisivat kestäneet sen kaaoksen paljon paremmin, jos nukuttuja tunteja olisi ollut yössä enemmäin kuin neljä ja nekin pätkissä. 

Nyt elämä on kuitenkin hyvinkin seesteistä. Tai no siis niin seesteistä kuin se voi kahden pienen lapsen kanssa olla. Eikka on edelleen vauhdikas ja tempperamenttinen oma itsensä, mutta kaksivuotiaan päähän on ilmestynyt hivenen järkeä ja hetkittäin jopa jonkinlaista malttia. Enään ei jokatoinen sana itsellä ole "ei".  Lyylillä alkaa pahin vierastaminen olla ohi. Iskäkin kelpaa taas, mutta edelleen hän on kovasti äidin perään. Viihtyy kuitenkin kotona ilman minun aktiivista läsnäoloa ja muiden sylissä on jo ihan ok, jos äiti vaan on vieressä. Nyt hän tosin pari päivää teki alas toista hammasta ja sekös se sai neidin takertumaan entistä enemmän äidin helmoihin.

Päiväunet maistuvat molemmille ja kumpikin nukkuu yönsä tällähetkellä hyvin, eikä meillä heräillä öisin. Eikka nukkuu 12-13 tuntia ja Lyyli 11-12 tuntia. Me vanhemmat saamme siis nukkua pitkät unet, jos vain maltamme mennä ajoissa nukkumaan. Harvoin sitä vain malttaa. 

Lapset ovat alkaneet leikkimään enempi yhdessä. Molempia naurattaa välillä kovasti toisen puuhat ja ilmeet. Eikka kovasti huolehtii pikkusiskosta. Syöttää ja juottaa häntä, sekä välillä tarkistaa onko pikkusiskolla kenties kakka vaipassa. Jos siskolla on paha mieli, hän silittää päätä ja antaa tutin.  

Tällaisena hetkenä tästä arjesta nauttii kovin. Nämä hetket pitäisi muistaa aina silloin, kun taas arkea koetellaan jollain lapsen kehitykseen ja kasvuun kuuluvalla vaiheella. Ne kun onneksi ovat aina ohimeneviä, vaikka joskus tuntuvat loputtomilta. 




maanantai 29. toukokuuta 2017

Pikkuhiljaa uutta arkea kohti



Viimeinen äitiyslomakuukausi on nyt meneillään. Fiilikset on aika ristiriitaiset. Odotan suurella innolla töihin paluuta ja työkavereita, mutta samalla olen kauhuissani uudenlaisesta arjesta ja toisaalta myös surullinen siitä, että kohta en olekkaan enään lasten kanssa kotona. 

Kun on käytännössä kolme vuotta elänyt jonkinlaisessa omassa raskaus-, ja vauvakuplassa, tuntuu yhtäaikaa hämmentävältä ja mahtavalta puhkaista se kupla. Olen iloinen siitä, että pääsen töihin ja ihmisten pariin. Pääsen taas jyvälle siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa taas muustakin kuin vaippamerkeistä ja uhmaiästä. Ehkäpä peilikuvakin alkaa muistuttamaan harmaan kotiäidin sijaan minua itseäni. Ehkäpä vaatekaappiin pitäisi siis ostaa uusia vaatteita. Sellaisia, jotka eivät ole mallia mamma tai imetys. Saattaa myös olla, että joudun opettelemaan hiustenlaitoin ja meikkaamisen uudelleen.


En ole "kotiäiti" -tyyppiä. Olen kyllä todella viihtynyt kotona nyt nämä reilut kaksivuotta, mutta on ollut mahtavaa päästä välillä "vierailemaan" töissä. Viihdyn kyllä lasten kanssa kotonakin, mutta kaipaan töihin ja tarvitsen sitä. Tekee hyvää minulle ja mielenterveydelleni, sekä toki myös lapsillekkin, että käyn töissä. En oikein muuten osaa ottaa itselleni omaa aikaa. Töissä ei tarvitse, eikä ehdi, miettiä kotiasioita. Vaikka työpäivän jälkeen on väsynyt, on kuitenkin erilailla energiaa kotona lasten kanssa touhuta. 

Arki muuttuu täysin. Eniten stressaan ja mietin, miten aika riittää enää mihinkään töihin paluun jälkeen. Kaiken vapaa-ajan haluaisi toki antaa lapsilleen, mutta kun elämässä on paljon muutakin, kuten kotityöt, parisuhde ja ystävät. Joskus varmasti tarvitsee hetkiä myös ihan vain itselleen. 

Arki tulee olemaan uutta myös lapsille ja se on toki mietityttänyt myös. Lapset ovat kesän vielä kotona, mutta aloittavat syksyllä päivähoidon. Lapset saivat paikan päiväkodista ja ryhmästä, missä äitini työskentelee. Se helpottaa suuresti lasten laittamista päiväkotiiin. Mikäs sen ihanampaa kuin, että isoäiti hoitaa muiden mukavien hoitotätien ohella. Lapsilla varmasti on turvallinen olo jäädä päiväkotiin. Ja onneksi kaikki ei tapahdu kerralla, vaan lapset ehtivät kesän tottua siihen, että minä en ole jokapäivä heidän kanssaan kotona. I on lasten kanssa kesäloman ja minun siskoni hoitaa lapsia kun olemme mieheni kanssa molemmat töissä.

Eikka on reipas, eikä vierasta. Luulen, että päiväkotipäivät sujuu hänen osaltaan hyvin. Lyylistä en voi sanoa samaa. Hän luultavasti turvautuu hoidossa yhteen henkilöön (lue: äitiini) ja huutaa hulluna, jos tämä häviää hetkeksikään näköpiiristä. Pahimpina päivinä voi olla, että syliä kauemmaksi hän ei uskalla. Uskon että lapset reagoivat hoidossa oloon aluksi molemmat ja se näkyy kotona ainakin kiukkuna. Lapset ovat todella vähän olleet hoidossa ja nekin kerrat kun ovat olleet, niin vain muutamia tunteja kerralla. Eikka muutamasti yökylässä, mutta edelliskerrasta on jo kohta yhdeksän kuukautta. 

Yritän nyt nauttia vielä viimeisistä lomaviikoista ja lasten kanssa pitkistä aamuista, sekä päivistä ilman sen suurempia suunnitelmia. Tilaan siis lisää kesäpäiviä ja vähemmän sadepäiviä. Kiitos.




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kaksivuotias


Kaksivuotiaan pojan mitat neuvolassa olivat 13 350g ja noin 90 cm. "Noin" siksi, että lapsi ei ollut kovin yhteistyöhalukas mitattaessa. Niin iso jätkä jo, mutta silti vielä kuitenkin niin kovin pieni. Ymmärtää enemmän kuin tajuammekaan, mutta ei kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi. On kiinnostunut kaikesta ja kokoajan oppii uutta. Selvittää, mikä on oikein ja mikä ei. Yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista; erottaa oikea väärästä.


Kaksivuotiaalla on paljon asiaa, vaikka puheesta emme me muut vielä ymmärrä juurikaan. Hän silti selittää pitkiä pätkiä. Sanoja kyllä tulee jo reilusti ja joitakin kahden sanan lauseita. Monesta sanasta vain jää jostain syystä viimeinen tavu uupumaan. Heh. Puhetaidot ovat siis vielä aika alkutekijöissä, mutta en sitä yhtään ihmettele. Pojalla on niin kiire kokoajan, että ei sitä ehdi puhumaan opetella. Hän on sen sijaan oppinut kiipeämään pois pinnasängystä ja keittiön yläkaapeille ja oikeastaan joka paikkaan. Vieläpä ihan hurjan ripeästi. Vessassa käynnin aikana kaapista löytyneet herkut on jo syöty kun ehdin paikalle.


Meidän reipas ja iloinen kaksivuotias ei osaa juuri vierastaa ketään. Joskus kainosti ujostelee, mutta ujous häviää jo heti alussa. Hän menee sinne, tänne ja tonne. Sinkoilee ympäriinsä. Juoksee karkuun ja juoksee syliin. Halaa tiukasti ja pussaa hellästi. Hoitaa pikkusiskoaan ja innostuu leikkimään tämän kanssa. Välillä hieman liian rajusti. Silloin silitetään siskon päätä anteeksipyynnöksi. Joskus iltaisin hän kiipeää pinnasängyn viereen jakkaralle ja pyytää päästä nukkumaan. Peittelen hänet ja annan suukon. Hän vilkuttaa peiton alta ja sanoo hei hei. Ovi kiinni ja hän jää nukkumaan ykisn omaan huoneeseensa. Niin iso hän jo on.


Vauhdikkaalla jääräpäällä on myös herkkä puoli. Se puoli änkee syliin väkisin ja ottaa kädestä kiinni vaikka ei ole edes harmistusta. Hän haluaa istua aivan kyljessä kiinni ja katsoa rauhassa lastenohjelmaa. Joskus kun hän oikeasti loukkaantuu jostain, hän menee sohvalle istumaan hiljaa ja katsoo kulmien alta. Mutristaa ehkä myös hieman huuliaan. Silloin hali auttaa ja harmi unohtuu.


Meidän kaksivuotias tosiaan on jääräpäinen, periksiantamaton ja tempperamenttinen tyyppi, joka omaa todella lyhyen pinnan. Jos legopalikat ei heti asetu kohdilleen, niin lentää ne huudon saattelemana seinään hyvinkin nopeasti. Noh. En voi lainkaan ihmetellä mistä lapsi on nämä luonteenpiirteensä perinyt. Äitini kertoi minun olleen juurikin samanlainen pienempänä ja tunnistan itsestäni edelleen nuo piirteet. Muutenkin tuliseen luonteeseen kun lisää kaksivuotiaan uhmavaiheen, niin voin kertoa, että kyllä räiskyy ja aika usein. Kiukku onneksi yleensä laantuu yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.


Ei kaksivuotias kuitenkaan ilkeä ole. Päinvastoin. Hyväntahtoinen ja kiltti. Hän leikkii nätisti muiden lasten kanssa yhdessä ja osaa jakaa omistaan. Hän osaa pyytää anteeksi tarvittaessa, eikä hän yleensä tee toiselle tahalleen pahaa. Hänellä selkeästi alkaa olla huumorintajua ja tilanne komiikka tuntuu olevan myös hallussa. Hän osaa nauraa myös itselleen. Kaksivuotiaan suosikkeja tällähetkellä ovat trampoliinilla pomppiminen, legot, rekat, mopot, kiipeily, ulkoilu, viikunat, saunominen ja uiminen.


Tuo ihana pieni mies osaa hurmata kaikki ja on antanut meille kaikille niin paljon. (On se toki ottanutkin, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Hänen kanssaan ei tule tylsää, eikä tekemisestä ole puutetta. Kokoajan tapahtuu ja kun tapahtuu, niin välillä myös sattuu. Ääntä riittää ja hiljaisia hetkiä ei olekkaan, ellei sitten olla pahanteossa.

Vikkelät jalat ja naurava suu. <3