Näytetään tekstit, joissa on tunniste uhmaikä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uhmaikä. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. joulukuuta 2017

Operaatio "Nyt nukkumaan"!

Meillä on vauvasta asti molemmat lapset nukahtaneet todella helposti itsekseen omaan sänkyyn. Laulut, sadut ja vieressä oleminen on päinvastoin häirinnyt nukahtamista. Eikka on nyt reilun vuoden nukkunut tyytyväisenä omassa huoneessa, eikä "isojenpoikien" sänkyyn siirtymisen kanssa ollut kesällä ongelmia. Nyt sitten kuitenkin me ollaan noin kaksi kuukautta tapeltu oikein raivolla nukkumaanmenon kanssa. Lapsi karkailee sängystä, juoksee karkuun ja nauraa. Tekee nukkumaanmenosta raivostuttavan leikin. Helposti pitkälle toistakymmentä kertaa hän ilmestyy huoneestaan olohuoneeseen ja vetkuttelee millä lie syyllä; pissattaa, janottaa tai on pakko saada sillähetkellä tietää mitä puput syö. Aina ei välttämättä huoneen ovi käy, vaan poika kiipeilee, leikkii ja tekee pahojaan huoneessa. Kiusaa huoneessa nukkuvaa pikkusiskoa ja temppuilullaan saa välillä herätettyä hänet.

Olen kokeillut laulaa, lukea, nukkua vieressä, istua vieressä, pitää kiinni, kokeillut erilaisia yövaloja, laittanut valot kokonaan pois, pitänyt huoneen ovea auki ja kiinni. Olen ollut huomioimatta ja huomioinut. Vaihdellut nukkumaanmenoaikaa ja kiristänyt, uhkaillut ja lahjonut. Alan olla jo tosi toivoton ja kyllästynyt joka iltaiseen taisteluun, joka eilenkin iltana kesti melkein puolitoistatuntia. Omat, eikä miehen, hermot enää tahdo kestää, joten tappelu lapsen kanssa asiasta syntyy todella helposti. 

Päiväunille menemisen kanssa on kotona sama juttu, vaikka harvemmin se kuitenkaa ihan yhtä kauan kestää. Päiväkodissa päiväunien kanssa ei ole ongelmia. Eikan täti oli hoitamassa lasta, eikä sinä iltana Eikka ollut kuin kerran tullut pois sängystään. Minulle ja miehelleni hän kuitenkin jaksaa temppuilla joka ilta ja vaikka kuinka kauan.

Olen jo miettinyt, että siirränkö lapsen takaisin nukkumaan pinnasänkyyn. Pääsee hän sieltäkin pois, mutta jospa hän kyllästyisi helpommin sängystä kiipeämiseen ja antaisi periksi aikaisemmin. Autoon Eikka nukahtaisi heti, mutta siihen en haluaisi häntä totuttaa, eikä minulla ole mahdollisuuttaa joka ilta häntä ajeluttaa.

Yritän lohduttautua ajatukseen, että tämä on vain ohimenevää, mutta alan epäillä asiaa. Ja jos tämä joskus rauhoittuu, niin varmasti sitten Lyylille iskee jonkinsortin ongelma nukkumisen kanssa. Yöt onneksi muuten ovat olleet meillä rauhallisia ja kaikki me nukutaan aamuun saakka sikeästi. Täytyy nyt olla edes siitä iloinen.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Sattuipa kerran parkkipaikalla - "kun vanhemmat ei aina jaksa"

Mitenhän tätä tarinaa alustaisin... noh, Eikka on ihan tavallinen kaksivuotias, jolla esiintyy uhmaa ja jota kiukuttaa, kun ei saa tahtomaansa läpi. Eikka omaa lisäksi erittäin tempperamenttisen ja jääräpäisen luonteen. Lisäksi hänellä on tavallista paljon kovempi ääni. Varsinkin huutaessaan. 

Yhtenä tavallisena päivänä, päätimme lähteä koko perhe yhdessä kaupoille. Eikka halusi ottaa uuden vesipyssyn mukaansa ja se oli ihan ok. Olihan autossa istuskelua luvassa yli puolituntia ennen kaupoille pääsyä.  Tavaratalon pihassa kuitenkin ilmeni ongelma. Lapsi ei halunnutkaan jättää vesipyssyä autoon odottamaan, vaan vaati saada ottaa sen mukaan myös kauppaan. En suostunut siihen, vaan otin vesipyssyn pois pojan kädestä, laitoin sen auton penkille ja nostin lapsen ulos autosta. Itkuhan siitä tuli. Yritin selittää lapselle tilannetta ja kerroin useaan otteeseen, että vesipyssy odottaa häntä autossa. Ei auttanut. Huuto vain yltyi. Yritin samalla pukea lapselle päälle takkia, sillä ulkona tuuli kovasti. En saanut takkia päälle, sillä Eikka pisti vastaan. Hän riuhtoi, huusi, kiljui ja hakkasi auton kylkeä kämmenillään. Hetken aikaa yritin saada takkia pojan päälle ja koitin vaihtaa puheenaihetta. Lasta ei kiinostanut muu kuin vesipyssy. Lopulta en sitten vain jaksanut enää yrittää, sillä se kaikki tuntui aivan turhalta. Lapsi ei kuunnellut minua lainkaan, eikä näyttänyt lainkaan rauhottumisen merkkejä. Riuhtaisin puoliksi päälle saadun takin pojan päältä ja viskasin sen autoon, pamauttaen samalla oven kovasti kiinni. Korotin ääntäni ja sanoin lapsen jäävän pian autoon odottamaan, jos ei hän rauhottuisi. Nostin pojan syliini ja lähdimme kävelemään kaupan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsi pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan ja huuto muuttui kitinäksi.

Parkkipaikalta kaupan eteen päästyämme, tuntematon mies kysyi minulta vakavana, että mikä "häppeninki" meillä oikein oli. Kerroin lasta harmittaneen, ettei saanut ottaa vesipyssyä mukaan kauppaan. Miehen ilme muuttui vakavasta hieman hymyileväksi ja hän totesi, että onhan se toki vakava paikka. Perässämme tuli kaksi vahempaa naista. Toinen alkoi juttelemaan Eikalle. Kyseli mistä poika oli niin harmistunut. Hymyili lempeästi lapselle ja oli hyvillä mielin, että tämä oli saanut mielenstä takaisin. Toinen nainen ei ollut kuitenkaan niin ymmärtäväinen. Hän alkoi puhutella minua. Hän oli kuulemma lukenut kasvatustieteitä, joten hän siis tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi kuulemma, että lapset kiukuttelevat ja on ihan ymmärrettävää, että vanhemmilla saattaa joskus vähän mennä myös hermot. Että vanhemmatkin on joskus väsyneitä lapsen turhanpäiväiseen kiukutteluun. Hän toisti sanoja "joskus" ja "vähän". Hän ei selvästikkään ymmärtänyt minun käytöstä lasta kohtaan. Hän käveli perässäni kauppaan saakka selittäen kuinka minun tulisi ymmärtää, että lapset joskus kiukuttelevat. 

Ymmärrän jotenkin tilanteen. Eikka kun suuttuu, hän ei kitise tai kiukuttele. Hän kiljuu ja huutaa. Ja molempia todella kovaa. Ihan varmasti jokainen kääntyi katsomaan meitä sillä parkkipaikalla. Lisäksi vielä auton paukuttaminen. Meteliä riitti, eikä se välttämättä kaikkien korvaan kuulosta normaalilta uhmaikäiseltä, joka ei saa tahtoaan läpi. Minä korotin ääntäni. Saatoin jonkun mielestä jopa huutaa. Mitä muutakaan. Kun lapsi itse huutaa sen minkä vaan pystyy, ei hän kuule minua, jos yritän jotain tavallisella äänellä hänelle sanoa. Ja sitä olin kuitenkin jo jonkin aikaa tilanteessa yrittänyt. 

Ihmisten reaktio hämmensi minut täysin. Luultavasti minua nyt pidettin hirviöäitinä, joka huudatti lastaan ja kehtasi vielä huutaa itse hänelle. Uhkailikin mokoma. Kaikki näkivät tilanteen, mutta kukaan ei tiennyt, mistä oikeasti oli kysymys. Silti reaktio oli aika negatiivisen sävyinen. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä olisimmeko tarvinneet vaikka apua tai oliko meillä kaikki hyvin. Minun rauhoitellessa taaperomyrskyä mieheni seisoi vieressämme Lyyli neiti sylissään, joka kikatti isoveljen sätkyilylle. Näin vakava tilanne meillä siis oli. 

Itse en kehtaisi mennä kyselemään kiukuttelevan lapsen vanhemmilta, että mikäs on homman nimi. Saati kertomaan heille, että lapset joskus kiukuttelevat ja se on ihan normaalia. On toki eri asia, jos vanhemmat kurittaisivat lastaan fyysisesti tai esimerkiksi käyttäisivät nuhdellessaan todella karkeaa kieltä ja nimittelisivät lasta. Sellaiseen tuleekin puuttua ja tarkistaa, että kaikki varmasti on hyvin. Ehkä kuitenkaan siinäkään tilanteessa ei ole ulkopuolisten asia jakaa omia kasvatusmetodioitaan vanhemmille. 

Asiaa kommentoineet olivat jo selkeästi vanhempaa sukupolvea. Ehkä aika on kullannut muistot tai sitten heidän lapset eivät vain koskaan kiukutelleet. Jos heillä edes on omia lapsia. 





keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pitkästäaikaa moi!

Viikot ovat vierähtäneet niin hurjaa vauhtia, että itse en ole pysynyt lainkaan perässä. Vielä viime viikolla luulin, että pääsiäiseen on kuukausi aikaa, mutta kuulemma sittenkin vain enää kaksi viikkoa. Enää ei sitäkään. Touhua ja tekemistä on riittänyt ja to do -listassa on vielä monta kohtaa tekemättä. En ymmärrä millä ajalla saan kaiken touhuttua. Kaksi kättä, yhdet aivot ja vuorokauden tunnit ei vain yksinkertaisesti riitä. Tälläkin hetkellä mun oikeastaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneen ääressä. 

Viime viikkoihin mahtuu niin paljon kaikkea, että en edes tiedä mistä aloittaisin kertoa. Ollaan nautittu kevään tulosta, juhlittu ristiäisissä ja synttäreillä, kiristelty hermoja uhmaikäisen kanssa, lapset olivat kuumeessa ja Lyylillä sattui olemaan myös korvatulehdus, lomailtiin lasten kanssa laivalla ja ja ja... tapetilla on myös ollut töihin paluu ja uuden arjen suunnittelu. Myös 2 vee synttäreiden järjestely alkaa painaa päälle.




Meillä todellakin asuu yksi erittäin itsepäinen, lyhyt hermoinen ja kovaääninen uhmis. Voi luoja, että on koeteltu. Hetkittäin tämä lapsiarki on tuntunut helvetiltä. Alkuvuosi on mennyt sairastellessa ja on turhauttavaa kun tuntuu, ettei uhmailulle kertakaikkiaan näy loppua. Nyt ehkä hivenen on alkanut helpottamaan. Toivottavasti. Onneksi pikkusisko on tyytyväinen ja kiltti, eikä aiheuta vanhemmilleen harmaita hiuksia ainakaan vielä. Lyyli vain naureskelee kun Eikka raivoaa pää punaisena ja ääni käheänä. Tänäkin aamuna saatiin neidin kanssa tunnin verran nauttia Eikan  yhtäjaksoisesta karjumisesta ja kiljumisesta. Ei voitu auttaa, kun ei tiedetty mikä herraa niin harmitti. Ei hän tainnut lopulta tietää itsekkään. 

Uhmaa uhmaten lähdettiin kuitenkin viime viikolla lasten kanssa reissuun. Käytiin pyörähtämässä risteilyllä ja kulutettiin aikaa Turun suunnalla. Ihan todella mahtavat kolme päivää! Ei kyllä mikään rentouttava lomamatka, mutta se nyt ei tullut yllätyksenä. Eikalla riittää jaloissa vauhtia, eikä päätä huimaa mikään. Poika pitää vanhemmatkin liikenteessä ja hyvä tietysti niin. Onneksi Lyyli pienoinen ei vielä kuitenkaan juoksennellut karkuun, vaan tyytyväisenä seurasi menoa rattaista välillä torkahdellen. 





I oli siis viime viikon lomalla ja voi että kun olikin ihanaa ja helppoa kun hän oli meidän kanssa kotona. Eikka nautti suunnattomasti iskän seurasta, samoin me muut, ja ihan kuin kiukuttelukin olisi välillä unohtunut. Maanantaina arki kuitenkin iski vasten kasvoja taaperon herätessä 06.10 kyselemään missä isi on. Lyylillä vuoti nenä ja tukkoisuus oli pilannut yöunet. Viikkoon ei oltu pesty pyykkiä, joten heti aamulla tiesi, minkä koneen napsauttaa päälle kahvinkeittimen jälkeen. Mutta oli kyllä niin kiva loma, että eipä edes maanantaiaamuna harmittanut aikainen herätys ja vähät yöunet. Mukava kuitenkin olla taas kotona.

Viikon päästä meillä juhlitaan kaksivuotiasta. Aikamoista. Joku joskus sanoi, että kun saa lapsia, niin vuodet vaan vierii. Allekirjoitan tämän. Pitäisi miettiä, mitä sitä vieraille kahvin kanssa tarjoaisi ja missä välissä jotain leipoisin. Kotona pitäisi paikkoja laittaa "juhlakuntoon" ja siivoilla hieman. Tehtiin I:n kanssa sellainen lista, mitkä asiat olisi hyvä touhuta valmiiksi ennen synttäreitä. Nooh... Katsotaan nyt kuinka monta kohtaa jää tekemättä. Tänään mun piti aloittaa ikkunoiden pesu, mutta se taitaa nyt siirtyä huomiselle. Sitä on nimittäin mahdotonta touhuta lasten hereillä ollessa, eikä illalla enää viitsi/jaksa. Illalla jos ne pesee, voi olla, että aamulla ne näyttää edelleen yhtä likaiselta. 






tiistai 1. marraskuuta 2016

Vähän rankempi viikko

Niinkuin otsikko kertoo, viime viikko oli henkisesti hieman rankka. Ensimmäisen kerran tosissaan tuntui meininki kotona hetkittäin siltä, että mä en ehkä pysty tähän. Mä en selviä tästä lapsiarjesta. Onnekseni se tunne kuitenkin hävisi joka kerta nopeasti ja järki palasi päähän. Viimeistään silloin kun lapsen itku loppui.

Eikalta otettiin viikko sitten maanantaina tutti pois. Ei hän sitä ole juurikaan syönyt muuten kuin unille mentäessä, joten nukahtamiseen sen puuttuminen on vaikuttanut. Pahimmillaan kaksi ja puoli tuntia meni nukuttaessa lasta. Joka ilta viime viikolla kamala huuto nukkumaan mennessä ja välillä päiväunillekkin käydessä. Paitsi sunnuntaina, kun I laittoi pojan nukkumaan mun ollessa spinningissä.  Sydäntä riipaisevaa huutoa kesti yleensä tunnista puoleentoista. koitti mitä keinoja tahansa. 

Illat siis menivät taistellessa huutavan ja raivoavan taaperon kanssa ja tottakai samaan aikaan vauvalla oli tarve tankata yötä varten, joten täällä lapset vetivät duo:na iltahuudot. I oli iltavuorossa, joten minä koitin yksin pitää pakkaa kasassa ja juoksin kahden lapsen väliä toivoen, että edes toinen hetkeksi hiljenisi. 

Illat ovat onneksi nyt jo rauhoittuneet ja Eikka jää itsekseen nukkumaan, niinkuin ennenkin. Päivät kuitenkin ovat olleet edelleen hieman kuluttavia Eikan kanssa. "Kuningas EI" on nyt muuttanut myös meille. Mitä tahansa pyydän/ehdotan/kysyn/sanon, niin saan melkeimpä jokakerta vastaukseksi "ei" ja vielä päänpudituksen päälle. Mutta kun kiellän lasta (miljoona kertaa päivässä), saan vastaukseksi naurua ja katseen "luuletko, että uskon sua". Uhmis uhmailee nyt ihan kunnolla ja koettelee rajojaan, sekä äidin hermoja. Johtuuko sitten tutista luopumisesta, puhkeavista poskihampaista, pikkusiskosta vai onko tämä vain jokin tällainen vaihe. Neuvolasta sanoivat, että kahta ikävuotta lähenevillä lapsella usein tulee tarve olla äidin lähellä ja nyt sitten se äidin läheisyys pitääkin jakaa. Ehkäpä se sitten on jotain sellaista, nimittäin kiukku kohdistuu nimenomaan minuun.

Kaikesta uhmasta, kiukusta ja kellojen kääntämisestä huolimatta meille onneksi nukutaan yöt hyvin. Kumpikaan lapsista ei valvota. Eikka nukkuu yhtä soittoa aamuun saakka ja Lyyli herää kahdesti syömään. Se on kyllä oman jaksamisen kannalta ihan tärkein juttu. Jos itse olisi lisäksi vielä väsynyt (ihan kuin ei nyt jo olisi), niin tuntuisi tämä show varmasti monta kertaa pahemmalta ja ylitsepääsemättömältä. Viime viikko myös osoitti kuinka tärkeää koko perheen jaksamisen kannalta on hyvä tukiverkosto. Ihanat isovanhemmat, jotka ovat läsnä ja apuna, sekä ystävät, jotka piipahtavat kahville, lähtevät seuraksi puistoon tai ovat muuten läsnä. Me olemme onnekkaita, että meillä on heidät.





perjantai 8. heinäkuuta 2016

Yksivuotias uhmailija

Olen hämmästellyt ja kummastellut Eikan käytöstä nyt useamman viikon. Miettinyt miksi aina niin aurinkoinen ja iloinen lapsi on nykyään pelkkä kiukutteleva ja rähjäävä poika, jolle ei kelpaa mikään ja joka loukkaantuu ja raivostuu ihan pienimmästäkin. Unet ovat levottomia ja nukkumaanmeno pitkä taistelu. Ajattelin kaiken johtuvan tulevista hampaista, mutta nyt on kyllä todettava, että ei tämä ole hampaista johtuvaa, vaan selkeää uhmaa. En vain tiennyt, että uhmaikä voi tulla näin pienellekkin jo. Ajattelin uhman rantautuvan meille vasta joskus ensi keväänä, kun taapero täyttää kaksi. 


Taaperon vaipan vaihto ja pukeminen on välillä itselle oikea urheilusuoritus. Hiki virtaa kun yrittää rimpuilevan lapsen päälle saada paitaa ja housuja. Hommaa hankaloittaa vauvamaha, joka on todellakin tiellä. Onneksi sentään on kesä, eikä tarvitse talvivaatteiden kanssa taistella. 

Uhmis ei kestä kun häntä kielletään. Itseasiassa kielto vain yllyttää häntä. Kun sitten usean "ei":n jälkeen kaappaat lapsen syliin, pois pahuuksista, päättää hän vetää itsensä joko ihan makarooniksi tai heittäytyä selälleen lattialle ja tottakai kiljuen samalla täysillä. Jos häntä kiukuttaa vain "vähän", hän kiljuu pää punaisena ja polkee maata. Häneen päin ei saa edes katsoa ja auta armias, jos yrität ottaa häntä syliin; Peto on irti. Kun kiukuttaa, ainoa helpotus on kiukuta. Ihan omassa rauhassa. Kun harmit on huudettu pihalle, kelpaa syli ja läheisyys. Sen jälkeen jo sitten hymyilyttää ja naurattaa. Ainakin hetken aikaa, ennen uutta harmia. 

Sillä hetkellä, kun ei mikään pientä äkäpussia kiinnosta ja huvita, ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin roikkua äidin jalassa kiljuen ja huutaen samalla kun äiti epätoivoisesti yrittää tehdä ruokaa/pyykätä/siivota/käydä vessassa tai pukea. Syödä äiti ei edes yritä, sillä a) lautasella hyppii kokoajan joku ylimääräinen, jota saa nostella kauemmaksi b) korvan juuressa karjuu vihainen lapsi, joka ei todellakaan meinaa antaa periksi ennenkuin saa osansa ateriasta c) ruoka ehtii kylmetä lautasella ennenkuin sitä oikeasti pääsisi syömään ja d) mikään muu ruoka ei uhmikselle kelpaa, vaan pitää saada juurikin samaa kuin äidillä ja tottakai äidin lautaselta ja vieläpä ihan itse. Isä kyllä saa tehdä kotona kaiken ihan rauhassa, mutta äiti ei käy edes vessassa niin, etteikö lapsi itke ja paukuta vessan ovea koko toimituksen ajan. 


Osaahan taapero välillä olla tottakai se ihanan valloittava oma itsensä, joka osaa naurattaa vanhempiaan hienoilla tempuillaan ja joka heittäytyy kaulaan kiinni pussatakseen ja halatakseen. Se suloinen pieni, joka tuo kirjan ja pyytää päästä syliin lukemaan sitä. Yksikin hymy tai halaus antaa anteeksi kaikki ne tuhat kiukkua. Mutta sillä hetkellä, kun lapsi on riivattuna ja mitkään manaukset ei auta, on omat hermot todellakin koetuksella. Olisivat varmasti ilman raskauttakin, mutta väsymys ja hormonit tuovat vielä mukavan pienen lisän tähän pinnan kiristelyyn. Ei se auta kuin vain laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Periksi kun ei missään nimessä pidä antaa. 

Hankalaa tästä uhmasta tekee vielä se, että Eikka on niin pieni, että hänelle on ihan turha selittää, miksi asia on kielletty. Tai voi toki kertoa, mutta eihän hän ymmärrä sitä lainkaa. Lahjonta, kiristys ja uhkailu eivät siis vielä tehoa. Tämä kyseinen kiukkupussi on vielä erityisen jääräpäinen tapaus ja omaa periksiantamattoman luonteen. Jos joku uskoo horoskooppeihin, niin Oinas lapsen tulkinta osuu meidän poikaseen välillä liiankin hyvin. Heh.

Jos jotain positiivista kaivaa tästä uhmavaiheesta, niin se on kyllä ehdottomasti ajankohta. Jospa meillä kävisi niin hyvä flaxi, että pahin olisi jo takanapäin kun pikkusisko tai -veli saapuu maailmaan. Toiveajatteluako?