Synnytyksen jälkeen

Synnytyksestä on nyt reilu 10 viikkoa ja alkuviikosta kävin jälkitarkastuksessa. Korket verenpaineet olivat laskeneet ja olivat nyt normaalit. Hemoglobiini myöskin näytti hyvältä, eikä sisätutkimuksessakaan ilmennyt mitään normaalista poikkeavaa. Paikat ovat siis palautuneet hyvin synnytyksen jäljiltä, mutta ikävät liitoskivut ovat edelleen vaivanneet.

Lantion seudulla on tuntunut kipuilua synnytyksen jälkeen lähinnä urheillessa ja  arjessa kipu on tuntunut välillä seisomaan noustessa, nostaessa jotain tai muutoin vain ponnistaessa. Lääkärin kanssa keskustelin kivuista ja kuulemma on normaalia, että liitoskipuja esiintyy synnytyksen jälkeenkin ja voi esiintyä helposti jopa puolivuotta. Netistä lueskelin, että joillakin kipuilu oli jatkunut vuodenkin. Kipuja voi helpottaa levolla ja särkylääkkeellä. Ne paranevat ajan kanssa. Urheilla kuulemma saa vain kevyesti ja niin, ettei kipua ilmene. 

Nyt viikonloppuna kipu kuitenkin yltyi ja oli jatkuvaa. Se jopa haittasi kävelyä jossain vaiheessa. Kävelin kuin viimeisilläni raskaana, vaappuen. Öisin lantion seutua särki, eikä hyvää asentoa tahtonut löytyä. En keksi mitään muuta syytä kipujen ilmaantumiseen kuin autossa pitkään istuminen, sillä ei ne ainakaan minkäänlaisesta urheilusuorituksesta johtuneet.

Liitoskipujen lisäksi selkä jumittelee. Keksivartalon lihakset ovat niin huonossa kunnossa, etteivät tue tarpeeksi. Ryhti on siis tosi huono ja välillä huomaan imettäväni ihan kaksin kerroin. Selkäkipuja ilmeni myös esikoisen syntymän jälkeen ja noidannuolikin pääsi silloin iskemään. Kivut helpottuivat kun lihakset vahvistuivat. Nyt en tiedä kuinka lihaksia vahvistaisin, sillä urheilua ei suositella liitoskipujen takia.

Synnytyksen jälkeen on paljon muitakin oireita, mistä minun mielestäni puhutaan aivan liian vähän, jos laisinkaan. Itselleni moni asia ensimmäisen synnytyksen jälkeen tuli aivan yllätyksenä, enkä oikeasti tajunnut kuinka paljon synnytyksestä palautuminen tosissaan vaatii. On esimerkiksi erilaisia ongelmia ja tulehduksia kohdussa, samoin rintojen kivut ja imetykseen liittyvät ongelmat, kipeät jälkisupistukset, virtsankarkailu, peräpukamat, runsaat jälkivuodot, kipeät haavat, ummetus, erkaantuneet vatsalihakset ja lisäksi saattaa olla myös hormonien aiheuttamia oireita, kuten väsymys ja yliherkkyys. 

Itse olen onneksi aika vähällä päässyt synnytysten jälkeen, mutta muutama ystäväni on sanonut, että ei ole varma haluaako lisää lapsia, sillä synnytyksestä toipuminen on ollut niin rankka prosessi. Ja näissä molemmissa tapauksissa tiedän, ettei synnytyskään ole ollut ihan helpoimmasta päästä. Silti kuulemma synnytys ei jättänyt pelkoja vaan nimenomaan kivut ja oireet synnytyksen jälkeen.

Ei siis todellakaan ole turhaa vouhotus siitä, että naisten pitäisi antaa kropan rauhassa palautua synnytyksestä ja raskaudesta, eikä suinpäin rynnätä salille ja aloittaa jonkinlaista diettiä. Oman kehon kuunteleminen synnytyksen jälkeen on tärkeää ja tulee muistaa, että jokainen palautuu omalla tavallaan, omalla ajallaan. Ei pidä vertailla itseään muihin ja pakottaa kroppaa palautumaan entiselleen ennätystahtiin. 

Kropan palautuminen

Eihän sitä voi kun ihmetellä, miten naisen kroppa toimii ja mitä se kestää. Raskaus ja synnytys ovat ihan mielettömän kova rasitus naisen keholle ja elimistölle. Jokaiseen odotus vaikuttaa erilailla ja samoin palautuminen on hyvinkin yksilöllistä. Varmaa kuitenkin on, että raskaus jättää jälkensä meidän kaikkien odottajien vartaloihin.

Oon ihan järkyttynyt siitä, kuinka huonossa kunnossa tällähetkellä olen. Eipä sitä voi kyllä muuta olettaakkaan, kun ei ole melkein kahteen vuoteen tehnyt mitään. Molemmat raskaudet ovat rajoittaneet liikkumista ja Eikan syntymän jälkeen keskityin vaan vauvaan, enkä juurikaan itseeni. Kun taas alkoi kiinnostamaan enempi oma hyvinvointi ja peilikuva, niin pian raskustesti näyttikin taas positiivista ja kuntoilut jäi. Kunto on ehtinyt rappeutua siis kunnolla ja raskauskiloja on kertynyt melkein kahden raskauden verran. 

Kroppa tekee jo kovasti töitä palautumisen eteen. Lantionseudulla tuntuu hetkittäin kipuja kun luut "paukkuu" takaisin paikoilleen. En tiedä palautuuko ne koskaan täysin. Ylä- ja alaselässä on myös havaittavissa kipuja. Niihin osasyyllisenä on varmastikkin myös imetysasennot. Jalkapohjissa huomaa myös vartalon muuttuvat asennot. Jälkisupistuksia ei ole ollut enää useampaan viikkoon, mutta välillä tulee hetkiä, kuin tuntuisi, että sisäelimet kramppaavat. Nekin siis palaavat takaisin omille paikoilleen kohdun siirryttyä pois tieltä.

Jo valmiiksi notkollaan oleva selkäni notkahti raskauden aikana entisestään. Tuntuu kuin kävelisin edelleen ison mahan kanssa takakenossa vaappuen. Keskivartalon lihakset ovat niin surkeat, että olen alkanut epäilemään onko niitä enää olemassakaan. Kaikkien vatsamakkaroiden ja löysän nahan alta kuitenkin löysin jotain lihasta muistuttavaa. (I epäilee sitä edelleen.) Erkaantuneet vatsalihakseni ovat palautuneet aika hyvin ja luulen, että pikkuhiljaa uskaltaa keskivartalon lihaksia lähteä vahvistamaan. Ryhdistä en viitsi edes mainita ja rintojen kohtalon näkee vasta imetyksen loputtua.

Viimeinen mahakuva.
Viisi tuntia ennen synnytystä.

Paljon on siis tekemistä, että tämä kroppa saadaan jonkinlaiseen kuntoon. Luonto hoitaa tottakai osansa tässä palautumisprojektissa ja keho tarvitseekin aikaa palautuakseen. Olen kuullut, että kestää kaksi vuotta imetyksen lopettamisesta, kunnes kroppa on täysin palautunut raskaudesta ja synnytyksestä. Paljon saan kyllä tehdä itsekkin työtä, sillä Eikasta ei ainakaan imetys karistanut kiloja yhtään ja fyysinenkunto ei sohvalla istumalla kohene.

Mutta tiedättekö. Vaikka halu on kova ja motivaatio korkealla, on silti edessä suuri kynnys lähteä liikkumaan. "En kuitenkaan jaksa.", "kaikki kattoo ja näytän tyhmältä." Ja vielä kun tietää, mikä rääkki se ensimmäinen kerta aina on. Tartuin kuitenkin härkää sarvista ja lompsin spinningiin. 45 minuuttia hikoilua pyörän selässä ja se tuntui aivan mahtavalta! Jaksoin koko tunnin, eikä edes ollut niin paha. Ihan huikee fiilis kun pitkästä aikaa sai hikoilla kunnolla ja tehdä jotain fyysistä. Nyt on kova hinku päästä uudestaan ja salitreeniäkin tekisi mieli käydä kokeilemassa. Pakko kuitenkin muistaa, ettei synnytyksestä ole vielä kuutta viikkoakaan, että on pakko ottaa alkuun rauhallisesti ja antaa keholle aikaa rauhassa palautua, ettei tule mitään ongelmia tai jää mitään pysyviä haittoja. 

Pikkuhiljaa.

  

Meille syntyi vauva!

Odotus on vihdoin palkittu ja pienoinen tyttö on saapunut maailmaan. Päivät ovat hurahtaneet uutta ihastellessa ja uuteen tutustuessa. Ei sitä jotenkin muistanut kuinka ihanaa aikaa tämä alkutaival onkaan ja kuinka pieniä ja hentoisia nuo ihmisen taimet ovat. 

Me voidaan typyn kanssa molemmat tosi hyvin. Ollaan saatu levättyä ja syötyä hyvin. Hieman jo ulkoiltukkin. Neiti on heti alusta asti ollut kova syömään. Maito kelpaa ja sitä tuntuu piisaavan. Itsellekkin on kyllä ruoka maistunut hyvin. Olo on ihan mahtava kun ei ole kokoajan huono olo tai närästä. Mikään paikka ei ole kipeä, eikä kipulääkkeitä ole tarvinnut syödä. Mulla näköjään kivut kaikki häviää synnyttämällä, kun toisille ne vasta siinä vaiheessa ilmestyy. 

Isoveli tuntuu olevan ihmeissään uudesta perheenjäsenestä. Vauva kiinnostaa kovasti. Välillä hän silittää (lue: läpsii) vauvaa ja välillä halaa (lue: makaa päällä) pientä. Meininki kotona on ollut aika vauhdikasta, mutta kyllä Eikka jo hieman on tottunut ajatukseen vauvasta ja ymmärtää, että vauvaa hoivataan ja haluaa olla mukana touhuissa. Äitin sylistä on tullut hieman mustasukkaisuutta, mutta sulassa sovussa siihen ovat vielä tähän mennessä molemmat mahtuneet. 

Synnytys meni hyvin ja nopeasti. Sairaalaan mentäessä kätilö kuitenkin oli sitä mieltä, että synnytys ei vielä ollut käynnissä ja että meidän olisi vielä lähdettävä takaisin kotiin odottamaan. Olin todellakin eri mieltä asiasta ja onneksi synnytysosastolla oli tilaa ja saatiin jäädä odottelemaan aamuun saakka, josko "synnytys käynnistyisi". Reilu kaksi tuntia myöhemmin 3 008 g ja 48 cm täyttä rakkautta saapuikin vauhdilla maailmaan. 

Jälkeenpäin ei yhtään kaduta valinta "luomuna" synnyttämisestä, mutta muutaman kerran koitoksen aikana kävi mielessä, että olenko tyhmä vai hullu, kun kieltäydyn kipulääkkeistä. Onneksi neiti oli nopea, niin ei kivuista tarvinnut kovin kauaa kärsiä. Synnytyksestä jäi hyvinkin positiivinen fiilis, vaikka hieman kyllä säikähdin kun tajusin vauvan käytännössä "syöksyvän" maailmaan. 

Nyt me nautitaan koko perhe yhdessä kotona tästä vauvan tuoksusta ja tutustutaan pikkusiskoon. Olo on niin onnellinen ja sydän täynnä rakkautta! ❤️

Väärä hälytys

Rv 36+4

Viikonloppuna huomasin omassa olossani hieman muutoksia. Huono olo lisääntyi, samoin väsymys. Turvotus ja verenpaineet nousivat iltaisin ja teki öistä entistä levottomampia. Öisin supistikin kai. En ole ihan varma siitä, sillä en tiedä olenko nähnyt sittenkin vain unta. 

Maanantaina olo jatkui ja illalla pääsi itku. Sanoin miehelleni, että ei voi olla enää normaalia, että on niin paha olla ja joka paikkaa kolottaa. Mittailin verenpaineita, jotka tuntuivat vain nousevan kokoajan ja ihmettelin leposykettä, joka korkeimmillaan oli 96. Ylävatsaan alkoi sattua ja tuntui, että päätäkin hieman särki. Oireet viittasivat raskausmyrkytykseen. Päätin soittaa äitipolille, että saan mielenrauhan ja kysyä kuinka toimitaan. Käsky kävi lähteä heti tutkittavaksi. 

Äitipolilla olin myöhään illalla ja jouduin jonkin aikaa odotelemaan ennenkuin pääsin lääkärin vastaanotolle. Sisätutkimus osoitti, että paikat ovat hyvinkin jo pehmenneet ja valmiin oloiset. Kohdunsuu oli 2 cm auki ja kohdunkanavaa oli vielä hieman jäljellä. 

Painoarviota ei pystytty kunnolla saamaan, sillä vauvan pää on jo niin alhaalla, ettei sitä voinut mitata, mutta silmin nähden kuulemma hyvän kokoinen ja valmiin oloinen. 

Verenpaineet olivat sairaalassa mitattuna ihan ok, eikä verikokeissa tai virtsanäytteessä ollut mitään myrkytykseen viittaavaa. Jäin kuitenkin hetkeksi vielä käyrälle makoilemaan, koska haluttiin seurata vauvaa. Siinä pötkötellessä alkoi supistaa. Ei kipeästi, mutta napakasti. Supistukset piirtyivät käyrälle ja kätilö kertoi niiden olevan säännöllisiä ja ne tulivat tasan viiden minuutin välein. En siis päässytkään kotiin, vaan osastolle odottelemaan josko synnytys käynnistyisi. 

Yö meni supistellessa, eikä unta juurikaan kertynyt. Aamulla puoli 7 kuitenkin supistukset vain yhtäkkiä lakkasivat. Se olikin vain väärä hälytys. Olo oli aamulla hyvä. Aamupala maistui ja verenpaineet näyttivät myös todella hyvältä. Mikäs siinä kun sai pötkötellä vuoteessa melkein puoli kahteen iltapäivällä. Lääkäri oli sitä mieltä, että pääsen kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistystä, mikä voi tapahtua kuulemma tänään, huomenna tai vaikkapa kahden viikon päästä. 

Nyt on ollut sitten rauhallista. Muutamia yksittäisiä supistuksia vain. Olenkin käynyt testailemassa meidän uusia menopelejä siinäkin toivossa, että se saisi vauvaan hieman liikettä. Jos en synnytystä saa käynnistymään, niin ainakin olen saanut raitista ilmaa ja paikat entistä kipeimmiksi. 

Levätäkin toki voisi, mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole yksivuotiaan kanssa ja kun ei tässä vaiheessa enää ole niin väliä vaikka syntyisikin. Yhtään en laittaisi vastaan vaikka tulisi jo ensi yönä. Kypsiä tässä ollaan molemmat, minä ja vauva.

Ajatuksia synnytyksestä

Minua ei synnytys pelota. Ei pelottanut ensimmäisestäkään. Se menee niinkuin menee, eikä sitä voi kauheasti suunnitella tai miettiä etukäteen. Toki toivoisin, että kaikki menisi yhtä hienosti kuin viimeksi. Vähän minua toki jännittää, mutta lähinnä jännitän kuinka kiire tulee lähteä sairaalaan.

Ensimmäinen synnytyskokemukseni oli todella positiivinen. Synnytyksen kestoksi on merkitty kahdeksan tuntia, joista vajaa kuusi olimme sairaalassa. Pärjäsin ihan hyvin ilman kipulääkkeitä aina lapsiveden menoon saakka ja sen jälkeen pyysinkin epiduraalin. Mitään kivunlievitystä en kuitenkaan ennättänyt saada, sillä ehdimme olla synnytyssalissa vain 40 minuuttia kun lapsi oli jo maailmassa. Ponnistusvaihe kesti alle kymmenen minuuttia. Sitä voi kai jo kutsua helpoksi synnytykseksi. 

Vointini oli synnytyksen jälkeen toki hieman väsynyt ja sekava, mutta jälkisupistuksia lukuunottamatta ei minulla juuri kipuja ollut. Pystyin istumaan ja kävelemään aivan normaalisti, eikä vessassa käyminenkään tuottanut tuskia. Kipulääkkeitä ei tarvinnut syödä. 

Eikan synnytys todella oli nopea synnytys kun kyseessä oli ensisynnyttäjä. Muutamaan otteeseen minua onkin nyt kätilö suositellut tulemaan tälläkertaa heti sairaalaan kun siltä tuntuu. Kuulemma perushyvä nyrkkisääntö on, että toinen synnytys kestää aikalailla tasan puolet ensimmäisestä. Jos minulla menee lapsivedet kotona ja supistelee jo, olisi kuulemma siinävaiheessa hyvä tilata suoraan ambulanssi, sillä Eikka syntyi alle 2 tuntia vesien menosta ja meillä matkaa synnytysairaalaan on noin 60 kilometriä. Tokihan tämä voi olla aivan toisenlainen synnytys, mutta useimmiten synnytykset kuulemma menevät samalla kaavalla. 

I lähtee toki mukaan synnytykseen. Se on todella suuri tuki ja apu itselle, vaikkei hän mitään voikkaan tehdä. Riittää kun näen hänen kasvonsa ja tarvittaessa hän pitää kädestä kiinni. Heti lapsen syntymän jälkeen on hienoa kokea ensihetket yhdessä. Täytyy meidän siis myös miettiä Eikan hoito synnytyksen ajaksi. Ei olla vielä asiaa mietitty, mutta varmasti asia järjestyy. Hoitopaikka paljon riippuu vuorokaudenajasta ja mille viikonpäivälle synnytys sattuu osumaan. 

Olen miettinyt, että jos synnytys sujuu normaaliin tapaan, ongelmitta ja nopesti, en haluaisi kivunlievitystä tälläkään kertaa. Lämmin kauratyyny selässä rittäisi. Toki sillä heikolla hetkellä, polttavista supistuksista kärsiessäni, saattaa olla, että kiroan kätilön ja koko muun henkilökunnan, ellen saa kaikkea mahdollista, mikä vain auttaisi kipuun. 

Hieman jopa odotan innolla toista synnytystä. Se on varmasti kokemuksena erilainen kuin ensimmäinen kerta. Nyt tiedän itse enemmän ja osaan tulkita supistuksia ja kroppaani. Osaan vastata kätilön kysymyksiin muutakin kuin, että en tiedä. Ensimmäisellä kerralla sitä oli vain yhtä kysymysmerkkiä ja mietti mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua. Voisin kuvitella, että toisella kerralla kokemuksesta saa paljon enemmän irti. 

Enkä malta odottaa niitä hetkiä synnytyksen jälkeen. Niitä odotan kaikkein eniten. Kun saa lapsen syliin ja alkaa se tutustuminen pieneen turvonneeseen ja avuttomaan myttyyn. Naaman vääntelyt ja venytykset. Pienet sormet ja varpaat, sekä ensimmäiset haukottelut ja imettämiset. Ja se kun Eikka tulee katsomaan ensimmäisen kerran vauvaa. Ne on elämän parhaimpia kokemuksia ja hetkiä. ❤️

kolmen tunnin ikäinen

Hän saapui mullistamaan maailman

Ernesti on täällä! 

Pieni mies syntyi vauhdilla perjantai-lauantai vastaisena yönä kello 01.52. Mittaa oli 49cm ja painoa 3270g. Raskausviikkoja 37+4.

Supistukset ja huonoolo kiusasi hieman jo torstai-iltana, mutta supistukset olivat hyvin vaisuja ja menivät kyllä sitten yöksi ohi. Aamulla supisteli taas hieman kevyesti, mutta puolenpäivän aikaan sitten tuli ensimmäinen jo hiukan napakampi sysäys. Kävin kuitenkin vielä veljeni kanssa lounaalla ja vanhempieni luona kylässä päivällä. Seitsämän aikaan illalla lähdettiin sitten ajelemaan sairaalaan, jossa olimme perilä hieman ennen kahdeksaa.

Synnytys oli käynnistynyt ja pääsimme odotushuoneeseen odottamaan sen etenemistä. Kipupiikin sain siinä kymmeneltä ja lapsivesi holahti itsekseen puoliltaöin. Siitä se sitten lähtikin! Kätilö lähti valmistelemaan synnytyssalia ja minä pyysin epiduraalia. Kipupiikin vaikutus oli lakannut ja supistukset olivat todella kipeitä. Synnytysaliin siirryttiin hieman yhden jälkeen ja lapsi olikin maailmassa hieman ennen kahta! Epiduraali ja muut kivunlievitykset jäi siinä rytäkässä saamatta, mutta niimpä siitä vaan selvittiin pojan kanssa molemmat hienosti. Isä myös pärjäsi loistavasti! :) 

En todella vielä sairaalaan lähtiessäkään itse uskonut, että pikkuinen sieltä olisi niin pian tulollaan. Manailtiin I:n kanssa vielä 10 min ennen lapsiveden menoa, että varmaan menee koko viikonloppu sairaalassa odotellessa! :D 

Voi tätä onnea!! Nyt vieressäni pötköttää maailman ihanin ihminen <3 Hän näyttää aivan isältään, mutta  tuntuu olevan yhtä vaativa ja tempperamenttinen kuin äitinsä :)