Kiukkua ja supistuksia

Kulunut viikko on ollut kaikinpuolin kuluttava. Vaikka toki paljon kivojakin hetkiä on ollut, on silti päällimmäiseksi jäänyt mieleen taaperon kiukuttelu ja tukalat supistukset. Kilttiin ja hyväntuuliseen lapseen tottuneena, tämä viikko on ollut kaaos.

Maanantaina kävin lääkärissä supistelujen takia. Kaikki onneksi oli kuitenkin kunnossa, mutta sairaslomalle olisi jäätävä. Jotenkaan se ei tälläkertaa yllättänyt. Edelliseen raskauteen verrattuna on suurempi riski, ettei tämäkään raskaus viikolle 40 mene. Suht rauhallisesti pitäisi osata ottaa, jotta täysiaikaseksi menisi. Ymmärrän kyllä, mutta pettynyt olen hieman. Toivoin saavani olla töissä edes muutaman päivän viikossa äitiyslomaan saakka, sillä kyllähän tässä saa kotona taas hetken olla syksystä eteenpäin. Mutta terveys ja vauvan hyvinvointi ovat tottakai nyt pääasia.

Meillä on lopetettu päiväunien nukkuminen. Argh! Aamulla herätään jo kuudelta ja koko päivä kukutaan joskus 20 minuutin unilla ja joskus jopa huiman tunnin. Mihin jäi ne 4-5 tunnin unet?! Kysyn vaan. Ollaan nukutettu sisälle ja ulos, ollaan ajeltu autolla ympäriinsä ja vaunuteltu tasaista ja epätaisaista tietä. Annettu huutaa ja koitettu nukuttaa syliin. Lopputulos on lähestulkoon kuitenkin aina sama. Liian vähän unta, jos laisinkaan.

Lapsi on siis kiukutellut koko viikon väsymystään. Hän on kuin joku riivattu kakara, joka satojen itkupotkuraivareiden jälkeen lopuksi vain nauraa hysteerisesti, hakkaa päätään sohvaan ja tekee kaikki ne tuhmuudet, mistä häntä on kielletty. Silmät kiiluen hän hyökkää kimppuun ja repii hiuksiani. Hiustupot nyrkeissään hän sitten nauraa ja ihastelee tekojaan. Jos häntä kieltää, hän nauraa. Mitä kovempaa komentaa, sitä kovempi hörönauru. Aivan mahdoton tapaus siis.

Pinna on siis ollut itsellä kireällä. Olen väsynyt aikaisista herätyksistä, jatkuvista supisteluista ja levottomista öistä. Pientä kitinää kyllä jaksaa kuunnella, mutta jatkuvaa valitushuutoa ja kieltämistä, ei tahdo nyt hermot kestää. Olen ollut jostain syystä normaalia paljon herkempi nyt viimeaikoina muutenkin. Olen itkenyt aivan älyttömän tyhmille ja turhille jutuille, onnellisille ja surullisille. Olen loukkaantunut todella pienestä, olen ollut vainoharhainen ja ylireagoinut asioihin. 

Minusta on tullut oikea karhuemo, joka suojelee poikastaan ja näytän hampaani heti jos joku uskaltautuukaan reviirilleni tai puuttuu asioihini. Hormonihirviö on astunut esiin. Räyh! En voi kun taas ihmetellä, kuinka nuo hormoonit saa ihmisen käyttäytymään niin oudolla tavalla, ettei itsekkään tunnista itseään. 

Viimeyö sujui jo paljon paremmin, joten jospa tänään kelpaisi myös päiväunet. Onneksi viikonloppuna on luvassa totaalista rentoutumista ja aikaa itselle ja ystäville. Enää yksi yö!