Uusi tulokas

Ilo, onni ja riemu oli sama kuin ensimmäiselläkin kerralla odotetut uutiset saadessamme. Syksyllä hänen odotetaan syntyvän. Pienen rakkauden. Pikkusiskon tai -veljen. 

Minua jännittää. Ei samalla tavalla kuin viimeksi, mutta jännittää. Tällä kertaa tiedän suurinpiirtein mitä on luvassa ja mitä odottaa, enkä ehkä ole ihan niin hukassa kuin ekalla kerralla. I on myös innoissaan. Hän miettii kumpikohan sieltä mahtaa tulla ja luulen hänen salaa toivovan tyttöä, vaikka sillä ei varmasti oikeasti merkitystä olekkaan. Itselleni ei ole ainakaan vielä muodostunut minkäänlaisia toiveita sukupuolesta. Kunhan lapsi on terve. 

Toivon, että tämä raskaus olisi itselleni edes hieman helpompi kuin edellinen, mutta varaudun siihen ettei se ole. Tuskin tämä ainakaan pahempi voi olla. Ei ainakaan paljon. Eikkaa odottaessa minulla kuitenkin oli aikaa itselleni, lepäilylle ja omalle hyvinvoinnilleni, mutta nyt minulla on pieni, vilkas mies, joka kyllä osaa pitää äidin kiireisenä. Onneksi minulla kuitenkin on mieheni ja varmasti myös perheeni, sekä ystävieni tuki sitä tarvittaessa. Ja ehkä Eikan perässä kulkeminen vie huomion raskausoireista muualle.

Lapsille tulee ikäeroa noin vuosi ja 5 kuukautta. En oikein osaa ajatella tuosta ikäerosta mitään. Kuulemani mukaan se on rankkaa, mutta uskon, että siihen vaikuttaa niin moni asia. Lasten luonteenpiirteet, unitottumukset, elämäntilanne, tukiverkosto ja ennen kaikkea oma asenne. Onhan se varmasti täysin erilaista kuin yhden lapsen kanssa ja vaipan vaihtoakin saa tehdä tuplana jonkin aikaa, mutta syntyyhän sitä kaksosiakin (saati kolmosia tai useampiakin) ja niistäkin kuulemma vanhemmat ovat selvinneet hengissä. (Heh!) Uskon meidän pärjäävän hyvin kahden pienen kanssa ja nopeastihan nuo kasvavat. Myöhemmässä vaiheessa pienestä ikäerosta on varmasti paljon hyötyä

Ensimmäinen kolmannes on sujunut hyvinkin tuttuun tapaan; etovaa oloa ja todella kovaa väsymystä. Pahimpina päivinä taistelin hereillä pysymisestä ihan toden teolla. En uskaltanut mennä edes sohvalle istumaan, etten vain nukahtaisi. Päiväuniajat ja I:n saapuminen kotiin olivat oikeita juhlahetkiä. Ruoka ei tahdo maistua vieläkään ja lempiruuaksi onkin muodostunut jogurtti ja mandariinit. Samoin kuin edellisessä raskaudessa. Paino onkin tippunut tässä alussa, mutta aivan kuin maha olisi jo hieman kasvanut. Eikasta vatsa alkoi näkymään ehkä raskausviikolla 16, mutta nyt maha on pömpöttänyt alusta saakka. Turvotustahan se toki on, mutta kyllä housuissa jo huomaa, että hieman puristaa. Ruokailun jälkeen ja iltaisin vatsa on kuin olisin nielaissut rantapallon.

Pääkoppa toimii niinkuin raskaana olessa yleensä, eli siis puoliteholla. Esimerkkinä siitä keitin kahvia jo kertaalleen käytetyillä puruilla, jauhopurkin tilalla kaapista löytyi margariinirasia ja jauhot olivat tietenkin jääkaapissa, pesin hiukseni vartalovoiteella ja kainalot hoitoaineella ja sen sata kertaa päivässä unohdan, että mitähän olinkaan tekemässä. 

Muutamat itkupotkuraivaritkin on jo koettu, eikä ihme, sillä syynä on ollut jotain niinkin suurta ja tärkeää kuin lastenhuoneen seinäpinnat. (Hah) Tilannetta ei yhtään helpottanut kiukkuavalle vaimolleen naurava mies, joka ei yhtään tuntunut tajuavan tilannetta. Jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän häntä oikein hyvin, mutta sillä hetkellä kaikki oli tottakai hänen syytään. Itku on ollut muutenkin taas todella herkässä ja tunteet pinnassa. Illat itken onnesta silittäessä nukkuvaa lasta tai sitten itken pelosta, että jotain kamalaa tapahtuu. Välillä olen tainnut tihrustaa aivan ilman syytäkin. 

Blogissa siis varmasti jatkossa keskitytään paljon myös odotukseen, uuden tulokkaan kuulumisiin ja meidän yhteiseen matkaan yhdessäkoossa.