Back to business

Äitiysloma loppui ja työt kutsuivat. Työelämää on nyt takana reilu kolme viikkoa ja töihin paluu on sujunut niinkuin ajattelinkin. Nautin työnteosta, mutta uusi arki vaatii totuttelemista. Olen myös hieman yllättynyt, kuinka paljon tähän on tarvinnut henkisesti psyykata itseään.

Eikka on ottanut töihin lähtöni ihan okei. Hän iloisesti sanoo heipat lähtiessäni ja innoissaan juoksee ovella vastaan tullessani kotiin takaisin. Tietynlaista kiukuttelua minua kohtaan on kyllä ilmaantunut, mutta sitäkin aika vähän. Lyylille ensimmäinen viikko oli kamala. Hän huusi aina päiväunille saakka perääni ja kotiin saavuttuani, hänelle kelpasi vain minun syli ja läheisyys. Tilanne onneksi hieman rauhottui, mutta edelleen äidin syli olisi paras paikka. Nyt kun I on ollut lomalla ja lasten kanssa kotona, on kaikki sujunut hienosti. Lapset nauttivat iskän huomiosta ja ajasta, eikä Lyylikään niin paljon vaadi minulta läheisyyttä läsnäollessani.

Töissä on mukavaa. Olen huomannut, että se on oikeastaan ainoa paikka, missä olen pystynyt täysin unohtamaan hetkeksi kotiasiat ja kieltämättä se tekee kyllä hyvää. Mahtavat työkaverit ja sosiaaliset ympyrät. Niitä olen todella kaivannut, vaikka kyllä minä nautin kotiäidin roolistakin. Vaikka arki on entistä hektisempää, niin silti tuntuu olevan enemmän energiaa. Lasten kanssa kotona on virkeämpi ja hyvätuulisempi äiti.

Vaikka töihin paluu on ollut mukavaa, on se herättänyt ristiriitaisia tunteita. Syyllisyys kalvaa mieltä. Kuinka se vaikuttaakaan lapsiin, kun äiti ei olekkaan heidän kanssaan kotona? Mikä on lapsille parasta? Hölmöjäkin ajatuksia on tullut välillä mieleen. Toisaalta innolla odotan lasten päivähoidon alkua, mutta hetkittäin ajatus ahdistaa niin paljon, että suunnittelen sittenkin kotiäidiksi jäämistä. 

Itku on päässyt usemman kerran. Pahinta on ollut, kun on jäänyt itse jostain paitsi. Esimerkiksi Lyyli on noussut kolmesti seisomaan, enkä ole nähnyt itse sitä vielä kertaakaan. Kirpaisee todella, vaikka eihän se nyt ole mikään vakava juttu. Luultavasti se tuntuu pahemmalta, koska esikoisen kanssa sain kokea itse jokaisen tärkeän hetken vauvan kehityksessä. Toki olen ollut eritavalla väsynytkin ja se saa tietysti herkistymään kaikelle helpommin. 

Olen tietyissä lapsiin liittyvissä asioissa hyvinkin tarkka ja myönnän, että jos jostain asiasta poiketaan, pitää se olla minun oma ideani tai minun pitää tietää siitä etukäteen, muutoin asia on yleensä mielestäni katastrofi. Kun on kaksi ja puoli vuotta ollut lasten kanssa kotona, on hyvinkin tarkkaan tietänyt heidän jokaisen liikkeensä ja pystynyt jopa ennustamaan ne, niin nyt tuntuu kamalalta kun en tiedäkkään, mitä päivän aikana tapahtuu; miten lapset syövät, kauanko he nukkuvat ja onko kaikki varmasti mennyt "oikein". Tiedän, ettei lasten kasvatuksessa tai heidän hoitamisessaan ole yhtä oikeaa tapaa, mutta minulle omat tapani ovat tärkeitä ja on vaikea tottua ajatukseen, että jotain tehtäisiinkin toisin. Lasten hoitoon jättäminen ei ole minulle lainkaan helppoa, vaikka tiedän, ettei heillä ole hätää ja että he ovat kotona tuttujen ihmisten kanssa.

Kun mies laittaa minulle töihin viestillä kuvan ulkona leikkivistä iloisista lapsista, niin ensimmäisenä mietin, että onko lapsilla sopiva vaatetus ulos tai tarkistan kellosta, että kuinka he ovat vielä ulkona leikkimässä, kun pitäisi jo olla lounaalla ja päiväunille valmistumassa. Kun lapsi on päivällä tippunut keinusta, mietin ensin, että kuinka sellaista on voinut päästä käymään, että eihän se nyt noin vain keinusta tipu. Kyllä siinä nyt on varmasti keskitytty johonkin muuhun kuin lapseen. No pyh,pah. Onhan niitä sattumuksia sattunut itsellekkin, vaikka kuinka on yrittänyt valvoa ja suojella. On vain niin vaikeaa, kun ei pystykkään enää itse  kontrolloida kaikkea, eikä asiat olekkaan enää minusta itsestäni riippuvaisia. 

Ajattelin, että tämä on tosi hyvä juttu, että lapset saavat pikkuhiljaa totutella äidin töissä käymiseen. Saavat olla kotona hoidossa aluksi, eikä heti tarvitse tottua päiväkotiarkeen. Tämä taisi kuitenkin olla parempi juttu minulle itselleni. Minä taidan olla tässä se, jonka tarvitsee pikkuhiljaa opetella elämään ilman, että lapset ovat näkökentässä joka sekunti ja tajuamaan, että en voi kontrolloida jokaista sekuntia lasteni elämästä. 

Kyllä tämä tästä.