Seesteisempää

Elämä on hetkittäin ollut aivan hurlumheitä ja se on myös ollut syynä hiljaiseloon täällä blogin puolella.  Kahden pienen lapsen kanssa kotona ei ole tullut tylsiä hetkiä. Ei ole tarvinnut miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Jos jotenkin kummassa on käynyt niin, että on tullut pieni hetki ilman, ettei kukaan kaipaa tai mihinkään ei ole hoppu, olen ollut liian väsynyt tekemään mitään ylimääräistä tai oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut.  

Lopputalvesta oli sellainen kuukauden kestävä vaihe, jolloin tuntui, että tekisi mieli ottaa jalat alle ja paeta. Eikalla oli aivan mahdoton uhmavaihe päällä. Kiukuttelu alkoi aamulla aikaisin ja kesti niin kauan kunnes illalla nukahti. Päiväunet takkusivat ja nukkumaan käytiin aina ison huudon ja taistelun kanssa. Yötkin valvottiin osittain hänen kanssaan. Kauhukohtauksia tai jotain muuta kiukkua. Milloin mitäkin. Samoihin aikoihin Lyylillä alkoi kova vierastaminen ja eroahdistus. Vain minä kelpasin hänelle, enkä saanut kotonakaan poistua näkyvistä. Öisin hän heräili useammin päästäkseen viereen tai tissille.

Yöt siis meni nukkuessa pätkissä tai valvoessa. Miehen ollessa yövuorossa olivat yöt välillä melkoisia yksin hoitaa kun lapset huutivat samaan aikaan. Päivisin olin välillä niin väsynyt, että yritin vain pysyä hereillä ja selvitä seuraavasta tunnista. Uhmaikäisen kiukkuttelu ja tottelemattomuus sai omat hermot todella koetukselle. Eikä pinna vaan yksinkertaisesti aina kestänyt. Silloin täällä huudettiin kaikki. Minä ja uhmis toisillemme ja vauva huuti huomiota väliin. Miehen tullessa kotiin täällä saattoi itkeä kaikki tai sitten vain minä. Yleensä vain minä. Olin yksinkertaisesti vaan niin väsynyt. Olisin antanut mitä vain yksistä kunnon yöunista, nimittäin uskon, että hermot olisivat kestäneet sen kaaoksen paljon paremmin, jos nukuttuja tunteja olisi ollut yössä enemmäin kuin neljä ja nekin pätkissä. 

Nyt elämä on kuitenkin hyvinkin seesteistä. Tai no siis niin seesteistä kuin se voi kahden pienen lapsen kanssa olla. Eikka on edelleen vauhdikas ja tempperamenttinen oma itsensä, mutta kaksivuotiaan päähän on ilmestynyt hivenen järkeä ja hetkittäin jopa jonkinlaista malttia. Enään ei jokatoinen sana itsellä ole "ei".  Lyylillä alkaa pahin vierastaminen olla ohi. Iskäkin kelpaa taas, mutta edelleen hän on kovasti äidin perään. Viihtyy kuitenkin kotona ilman minun aktiivista läsnäoloa ja muiden sylissä on jo ihan ok, jos äiti vaan on vieressä. Nyt hän tosin pari päivää teki alas toista hammasta ja sekös se sai neidin takertumaan entistä enemmän äidin helmoihin.

Päiväunet maistuvat molemmille ja kumpikin nukkuu yönsä tällähetkellä hyvin, eikä meillä heräillä öisin. Eikka nukkuu 12-13 tuntia ja Lyyli 11-12 tuntia. Me vanhemmat saamme siis nukkua pitkät unet, jos vain maltamme mennä ajoissa nukkumaan. Harvoin sitä vain malttaa. 

Lapset ovat alkaneet leikkimään enempi yhdessä. Molempia naurattaa välillä kovasti toisen puuhat ja ilmeet. Eikka kovasti huolehtii pikkusiskosta. Syöttää ja juottaa häntä, sekä välillä tarkistaa onko pikkusiskolla kenties kakka vaipassa. Jos siskolla on paha mieli, hän silittää päätä ja antaa tutin.  

Tällaisena hetkenä tästä arjesta nauttii kovin. Nämä hetket pitäisi muistaa aina silloin, kun taas arkea koetellaan jollain lapsen kehitykseen ja kasvuun kuuluvalla vaiheella. Ne kun onneksi ovat aina ohimeneviä, vaikka joskus tuntuvat loputtomilta.