Yhtenä tavallisena päivänä, päätimme lähteä koko perhe yhdessä kaupoille. Eikka halusi ottaa uuden vesipyssyn mukaansa ja se oli ihan ok. Olihan autossa istuskelua luvassa yli puolituntia ennen kaupoille pääsyä. Tavaratalon pihassa kuitenkin ilmeni ongelma. Lapsi ei halunnutkaan jättää vesipyssyä autoon odottamaan, vaan vaati saada ottaa sen mukaan myös kauppaan. En suostunut siihen, vaan otin vesipyssyn pois pojan kädestä, laitoin sen auton penkille ja nostin lapsen ulos autosta. Itkuhan siitä tuli. Yritin selittää lapselle tilannetta ja kerroin useaan otteeseen, että vesipyssy odottaa häntä autossa. Ei auttanut. Huuto vain yltyi. Yritin samalla pukea lapselle päälle takkia, sillä ulkona tuuli kovasti. En saanut takkia päälle, sillä Eikka pisti vastaan. Hän riuhtoi, huusi, kiljui ja hakkasi auton kylkeä kämmenillään. Hetken aikaa yritin saada takkia pojan päälle ja koitin vaihtaa puheenaihetta. Lasta ei kiinostanut muu kuin vesipyssy. Lopulta en sitten vain jaksanut enää yrittää, sillä se kaikki tuntui aivan turhalta. Lapsi ei kuunnellut minua lainkaan, eikä näyttänyt lainkaan rauhottumisen merkkejä. Riuhtaisin puoliksi päälle saadun takin pojan päältä ja viskasin sen autoon, pamauttaen samalla oven kovasti kiinni. Korotin ääntäni ja sanoin lapsen jäävän pian autoon odottamaan, jos ei hän rauhottuisi. Nostin pojan syliini ja lähdimme kävelemään kaupan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsi pikkuhiljaa alkoi rauhoittumaan ja huuto muuttui kitinäksi.
Parkkipaikalta kaupan eteen päästyämme, tuntematon mies kysyi minulta vakavana, että mikä "häppeninki" meillä oikein oli. Kerroin lasta harmittaneen, ettei saanut ottaa vesipyssyä mukaan kauppaan. Miehen ilme muuttui vakavasta hieman hymyileväksi ja hän totesi, että onhan se toki vakava paikka. Perässämme tuli kaksi vahempaa naista. Toinen alkoi juttelemaan Eikalle. Kyseli mistä poika oli niin harmistunut. Hymyili lempeästi lapselle ja oli hyvillä mielin, että tämä oli saanut mielenstä takaisin. Toinen nainen ei ollut kuitenkaan niin ymmärtäväinen. Hän alkoi puhutella minua. Hän oli kuulemma lukenut kasvatustieteitä, joten hän siis tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi kuulemma, että lapset kiukuttelevat ja on ihan ymmärrettävää, että vanhemmilla saattaa joskus vähän mennä myös hermot. Että vanhemmatkin on joskus väsyneitä lapsen turhanpäiväiseen kiukutteluun. Hän toisti sanoja "joskus" ja "vähän". Hän ei selvästikkään ymmärtänyt minun käytöstä lasta kohtaan. Hän käveli perässäni kauppaan saakka selittäen kuinka minun tulisi ymmärtää, että lapset joskus kiukuttelevat.
Ymmärrän jotenkin tilanteen. Eikka kun suuttuu, hän ei kitise tai kiukuttele. Hän kiljuu ja huutaa. Ja molempia todella kovaa. Ihan varmasti jokainen kääntyi katsomaan meitä sillä parkkipaikalla. Lisäksi vielä auton paukuttaminen. Meteliä riitti, eikä se välttämättä kaikkien korvaan kuulosta normaalilta uhmaikäiseltä, joka ei saa tahtoaan läpi. Minä korotin ääntäni. Saatoin jonkun mielestä jopa huutaa. Mitä muutakaan. Kun lapsi itse huutaa sen minkä vaan pystyy, ei hän kuule minua, jos yritän jotain tavallisella äänellä hänelle sanoa. Ja sitä olin kuitenkin jo jonkin aikaa tilanteessa yrittänyt.
Ihmisten reaktio hämmensi minut täysin. Luultavasti minua nyt pidettin hirviöäitinä, joka huudatti lastaan ja kehtasi vielä huutaa itse hänelle. Uhkailikin mokoma. Kaikki näkivät tilanteen, mutta kukaan ei tiennyt, mistä oikeasti oli kysymys. Silti reaktio oli aika negatiivisen sävyinen. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä olisimmeko tarvinneet vaikka apua tai oliko meillä kaikki hyvin. Minun rauhoitellessa taaperomyrskyä mieheni seisoi vieressämme Lyyli neiti sylissään, joka kikatti isoveljen sätkyilylle. Näin vakava tilanne meillä siis oli.
Itse en kehtaisi mennä kyselemään kiukuttelevan lapsen vanhemmilta, että mikäs on homman nimi. Saati kertomaan heille, että lapset joskus kiukuttelevat ja se on ihan normaalia. On toki eri asia, jos vanhemmat kurittaisivat lastaan fyysisesti tai esimerkiksi käyttäisivät nuhdellessaan todella karkeaa kieltä ja nimittelisivät lasta. Sellaiseen tuleekin puuttua ja tarkistaa, että kaikki varmasti on hyvin. Ehkä kuitenkaan siinäkään tilanteessa ei ole ulkopuolisten asia jakaa omia kasvatusmetodioitaan vanhemmille.
Asiaa kommentoineet olivat jo selkeästi vanhempaa sukupolvea. Ehkä aika on kullannut muistot tai sitten heidän lapset eivät vain koskaan kiukutelleet. Jos heillä edes on omia lapsia.
Nämä pitäisi osata ottaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta valitettavasti olen itsekin ollut vastaavassa tilanteessa ja paha mielihän siitä jää. Meidän perheessä kaikki ovat vähän temperamenttisia ja äänekkäitä ja ulkopuolisesta me varmaan vaikutetaan välillä mielenvikaisilta kun huudetaan ja nauretaan yhtä aikaa.
VastaaPoistaJa sanonpa vielä asian jota ei koskaan saa sanoa ääneen mutta tuolle sukupolvelle ruumiillinen kurittaminen oli aivan tavallinen tapa saada lapsi tottelemaan. Aika kultaa muistot eikä edes muisteta miten lapset silloin kasvatettiin.