Kun on käytännössä kolme vuotta elänyt jonkinlaisessa omassa raskaus-, ja vauvakuplassa, tuntuu yhtäaikaa hämmentävältä ja mahtavalta puhkaista se kupla. Olen iloinen siitä, että pääsen töihin ja ihmisten pariin. Pääsen taas jyvälle siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa taas muustakin kuin vaippamerkeistä ja uhmaiästä. Ehkäpä peilikuvakin alkaa muistuttamaan harmaan kotiäidin sijaan minua itseäni. Ehkäpä vaatekaappiin pitäisi siis ostaa uusia vaatteita. Sellaisia, jotka eivät ole mallia mamma tai imetys. Saattaa myös olla, että joudun opettelemaan hiustenlaitoin ja meikkaamisen uudelleen.
En ole "kotiäiti" -tyyppiä. Olen kyllä todella viihtynyt kotona nyt nämä reilut kaksivuotta, mutta on ollut mahtavaa päästä välillä "vierailemaan" töissä. Viihdyn kyllä lasten kanssa kotonakin, mutta kaipaan töihin ja tarvitsen sitä. Tekee hyvää minulle ja mielenterveydelleni, sekä toki myös lapsillekkin, että käyn töissä. En oikein muuten osaa ottaa itselleni omaa aikaa. Töissä ei tarvitse, eikä ehdi, miettiä kotiasioita. Vaikka työpäivän jälkeen on väsynyt, on kuitenkin erilailla energiaa kotona lasten kanssa touhuta.
Arki muuttuu täysin. Eniten stressaan ja mietin, miten aika riittää enää mihinkään töihin paluun jälkeen. Kaiken vapaa-ajan haluaisi toki antaa lapsilleen, mutta kun elämässä on paljon muutakin, kuten kotityöt, parisuhde ja ystävät. Joskus varmasti tarvitsee hetkiä myös ihan vain itselleen.
Arki tulee olemaan uutta myös lapsille ja se on toki mietityttänyt myös. Lapset ovat kesän vielä kotona, mutta aloittavat syksyllä päivähoidon. Lapset saivat paikan päiväkodista ja ryhmästä, missä äitini työskentelee. Se helpottaa suuresti lasten laittamista päiväkotiiin. Mikäs sen ihanampaa kuin, että isoäiti hoitaa muiden mukavien hoitotätien ohella. Lapsilla varmasti on turvallinen olo jäädä päiväkotiin. Ja onneksi kaikki ei tapahdu kerralla, vaan lapset ehtivät kesän tottua siihen, että minä en ole jokapäivä heidän kanssaan kotona. I on lasten kanssa kesäloman ja minun siskoni hoitaa lapsia kun olemme mieheni kanssa molemmat töissä.
Eikka on reipas, eikä vierasta. Luulen, että päiväkotipäivät sujuu hänen osaltaan hyvin. Lyylistä en voi sanoa samaa. Hän luultavasti turvautuu hoidossa yhteen henkilöön (lue: äitiini) ja huutaa hulluna, jos tämä häviää hetkeksikään näköpiiristä. Pahimpina päivinä voi olla, että syliä kauemmaksi hän ei uskalla. Uskon että lapset reagoivat hoidossa oloon aluksi molemmat ja se näkyy kotona ainakin kiukkuna. Lapset ovat todella vähän olleet hoidossa ja nekin kerrat kun ovat olleet, niin vain muutamia tunteja kerralla. Eikka muutamasti yökylässä, mutta edelliskerrasta on jo kohta yhdeksän kuukautta.
Yritän nyt nauttia vielä viimeisistä lomaviikoista ja lasten kanssa pitkistä aamuista, sekä päivistä ilman sen suurempia suunnitelmia. Tilaan siis lisää kesäpäiviä ja vähemmän sadepäiviä. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti