Joko kohta?

Viime tiistai oli kamala päivä! (Rv 33+0) Huono olo kesti lähes koko päivän ja supistukset kestivät pitkään ja tuntuivat loputtomilta. Mikään asento ei ollut hyvä ja vauvan jokainen liike tuntui sata kertaa voimakkaammalta ja kivuliaammalta. 10 minuutin kauppareissun jälkeen autoon istuessani pääsi itku, sillä olo oli kaamea! Joka paikkaan sattui ja olin aivan loppu. Illalla supistukset hieman vielä voimistuivat ja voimakas paineen tuntu ilmestyi alapäähän. Tuntui, että vatsa roikkui polvissa ja lapsi painaisi ainakin 15 kg. Hieman jo säikähdin sitä fiilistä. Vaikken yhtään tiedä, mikä on normaalia tunnetta ja mikä ei, mutta silloin vaisto sanoi, että enää ei ihan normaalia luulis olevan. Mietin jo hetken, että soitanko äitipolille, mutta päätinkin soittaa vain äitille.

Seuraavana päivänä meninkin sitten neuvolaan varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Tehtiin kaikki ne tavalliset tutkimukset, mitä neuvolassa aina tehdään ja kaikki oli kohdillaan. Hoitaja kuitenkin laittoi minut vielä lisäksi lääkärin vastaanotolle. Lääkäri tunnusteli vatsaa päällisin puolin ja totesi, että vauvan pää alkaa olla jo osittain synnytys kanavassa ja että jokaisella potkulla lapsi työntää päätään syvemmälle. (Siltä se tuntuukin!) Tämä tapaus kun tuntuu olevan vielä aika aktiivinen potkija, epäili lääkäri, että täysiaikaiseksi lapsi ei ehkä masussa viihdy. 

Mitä tässä nyt sitten ajatella?! Pari viikkoa sitten lääkäri sanoi, ettei ennenaikaisen syntymisen riskiä ole ja nyt sit sanotaankin jo vähän toista. Eikai näistä siis koskaan tiedä. Saattaahan tämä vielä venyä pahasti yli ja käynnistyksetkään ei auta. Varaudutaan nyt siis kaikkeen.

Vaikka tämä raskaus onkin ollut tukalaa ja rankkaa aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja mennessä olen monta kertaa kironnut ja toivonut, että tämä kohta päättyy, niin nyt kun lääkärissä tajusin, että tämähän saattaa nyt oikeasti päättyä minä päivänä tahansa, iski minuun pieni haikeus. Nytkö se jo on ohi? Elämäni ensimmäinen raskaus. Useita vuosia välillä miettinyt millaista se sitten on joskus kulkea vatsa pystyssä ja odottaa pienokaista ja nyt sen sitten tietää. Raskaus ja vauvamaha on ihania asioita, mutta nämä kaikki sivuoireet ovat kyllä aivan saatanasta! Kaikesta huolimatta tämä aika on kyllä mennyt todella nopeasti, vaikka välillä tuntuukin, että viikot junnaavat paikallaan.  

Taidampa yrittää nyt tosissaan vielä nauttia viimeisistä hetkistä I:n kanssa kahdestaan ja ottaa sen verran rauhallisemmin, että "Ernesti" vielä hetken aikaa viihtyisi masussa.