Puolivuotta synnytyksestä

Elämä on juurikin niin hektistä kuin se kahden pienen lapsen kanssa voi olla. Päivät kuluu nopeasti ilman sen kummempaa tekemistä tai menoa. Päivässä on aina sama rytmi ja samat rutiinit. Niistä on hyvä pitää kiinni, ettei homma kaadu ja mene plörinäksi. Välillä kun se voi olla pienestäkin kiinni. Arki pyörii kodin ja lasten ympärillä. Joinakin päivinä toivoisin pari lisätuntia vuorokauteen, jotta ehtisin tehdä kaiken, mitä olen suunnitellut tai jotta saisi itselle hetken olla tekemättä mitään. Alkukankeuden jälkeen kotihommat ja lastenhoito rullaavat nyt hyvin eteenpäin ja osa arjen askareista tulee hoidettua huomaamattaan kaiken muun sählingin ohessa. Yllättävän montaa asiaa sitä ihminen pystyykin tehdä yhtäaikaa.

Esikoisen kohdalla odotti malttamattomana uusia virstanpylväitä ja tapahtumia kehityksessä. Kiinteitä alettiin maistelemaan heti kun vain sai ja tarkasti ohjeiden mukaan; kahta uutta makua viikossa. Vaatekaappi pursuili isomman koon vaatteita ja niitä välillä soviteltiin, että josko ne jo kohta olisi sopivia. Mahtavaa kun lapsi alkoi liikkua ja oppi uutta. Samalla sitä sitten alkoi heti itse odottamaan jo seuraavaa uutta asiaa ja lasta melkein yllytettiin jo uuteen temppuun. Käytiin kahviloissa ja lounailla. Lapsi kulki helposti mukana, missä meninkin, eikä päivän rytmillä ollut niin väliä.

Nyt toisen kohdalla kaikki on hieman toisin. Kiinteää on maisteltu kun on muistettu tai ehditty. Enkä ole edes niin varma onko kyseessä aina ollut uusi maku. Vaatteet käyvät yhtäkkiä pieneksi, eikä isompia vaatteita olekkaan kaapissa valmiina. Lapsi kääntyy ja se riittää. Minun puolesta ei ole mitään kiirettä oppia uusia temppuja, varsinkaan jos ne liittyvät liikkumiseen. Nyt on hyvä kun voin luottaa lapsen löytyvän siitä minne hänet laitoinkin. Käydään me edelleenkin kahviloissa ja joskus lounaallakin, mutta ei missään nimessä ilman toista aikuista seuraa. Kyllä se vaatii vähintään kaksi vahtivaa silmäparia ja kättä. Eikä mielellään itsellä ole kovin iso nälkä, sillä ei siinä ehdi välttämättä omaan nälkään keskittyä. Lapset kulkee toki edelleen mukana, mutta ei tietenkään niin helposti kuin yhden vauvan kanssa aikoinaan. Menoja ja lähtemisiä pitää hieman aina suunnitella etukäteen.

Mun vauva istuu jo syöttötuolissa, mutta mä itse edelleen kärsin kovista liitoskivuista ja lantio paukkuu ja nitisee. Aivan kuin olisin vasta synnyttänyt. Ensiviikolla ajattelinkin neuvolassa ottaa asian puheeksi ja kysyä olisiko mun mahdollista päästä esimerkiksi fysioterapeutille asiasta. Ei nimittäin ole kovin kivaa, että olen edelleen urheilukiellossa ja joudun esimerkiksi miettimään, että voinko lähteä lasten kanssa vaunuilla, että kuinka kipeäksi matka muuttuu. Jos useampana päivänä peräkkäin lantion seutu rasittuu, niin mä kärsin kivuista sit jo levossakin ja yöunet menee säryn takia.  Peruskunto on kehno tai oikeastaan en ole varma onko sellaista enää olemassakaan. Eipä se juuri kehity kun ei kerta saisi liikkua juurikaan.

Hormonit alkaa selkeästi hieman tasaantumaan ja olo alkaa olla ajoittain jopa selväjärkinen. Myös vauvakupla ympärillä alkaa rakoilla. Sen huomaa siitä, että ajatus vauvan jättämisestä jollekkin hetkeksi hoitoon ei enää tunnukkaan niin pelottavalta ja itse alkaa kaipaamaan aikuisten ihmisten asioita ja seuraa. 

Mun ylkonäkö kyllä edelleen muistuttaa vahvasti kotiäiti-lookkia, mutta toki, sitähän tässä vielä ollaan. Vaatteet on mallia "helppo imettää" ja "kunhan ei kiristä". Imetys on karistanut kyllä raskauskiloja, mutta löytyyhän sitä tavaraa edelleen. Vatsanahka on villi, eikä sitä saa kuriin mikään. Tukka tippuu päästä, mutta onneksi näkyy uutta kasvavan tilalle. Tosin kovin kauniin näköistä ei ole tuo uusi lyhyt tukkahaituva, joka sojottaa joka suuntaan, eikä sitä saa millään tökötillä liipattua tasaiseksi. Naama kukkii ja kuivuu samanaikaisesti. Ah kun on niin kaunis olo.

Missäs sitä sanottiinkaan, että raskaudesta ja synnyttämisestä palautuminen kestää kaksi vuotta imetyksen lopettamisesta. Että ihan vielä hetkeen ei tarvitse haaveilla vanhasta minästä. Mutta vahvasti uskon, että tämä on vain tilapäistä ja vielä joskus sitä voi suuresti ihmetellä kuinka keho ja mieli palautuu kaikesta tästä. Toki se kyllä joitain jälkiä jättää muistoksi.