"Lyyli"

Pieni neiti on nyt noin neljän viikon ikäinen. Hän on kasvanut lähes kilon verran kotiinlähtö painosta, mutta vieläkin hän tuntuu, ja onkin kyllä, niin kovin pieni.

Pieni ja pippurinen sanoisin. Luonnetta löytyy ja tyttö osaa kyllä ilmaista kun jokin asia mättää. Pään lisäksi koko vauva hehkuu iloisen punaisena kun hän karjuu ruokaa tai märkää vaippaa, eikä huuto hellitä, ennen kuin on asia korjattu ja neiti päässyt mieleiseensä asentoon syliin. Pääosin vauva on kyllä todella tyytyväinen, eikä itkeskele turhaan. Vatsan väänteet välillä kiukuttaa, mutta onneksi ei siinä määrin ole joutunut niistä kärsimään, kuin esikoinen aikoinaan. Toivottavasti niin pahoja väänteitä ei typylle tulisikaan.

Joinain päivinä Lyyli on pitkiä pätkiä hereillä, kun taas toisena päivänä hän saattaa herätä vain syömään. Hereillä ollessaan Lyyli kaipaa seuraa ja hälinää ympärilleen. Hänen kanssaan pitäisi mielellään seurustella, mutta sylin lämpökin kelpaa. Yksin hän ei tietenkään viihdy. Lyyli on kyllä varmaan jo vatsassa ollessaan tottunut meteliin, sillä hän ei juurikaan äänistä hätkähdä ja nukahtaakin paremmin kun on taustameteliä. Myöskään isoveljen, välillä rajutkin, hellyyden osoitukset, eivät enää neitiä juurikaan haittaa. Ehkä hän tottui siihenkin jo masussa, kun veli hyppelehti äidin vatsan päällä.

Minkäänlaista päivärytmiähän ei kuukauden ikäisellä vielä ole. Yön ja päivän meillä molemmat lapset ovat kuitenkin tajunneet heti synnyttyään, eikä öisin ole tarvinnut kukkua vauvojen kanssa. Lyylikäinen käy yöunille yleensä 9-10 välillä ja nukahtaa yleensä tissille. Jos iltapalasta on kulunut yli tunti, niin monesti herätän hänet vielä syömään, ennen kuin itse menen nukkumaan. Lyyli syö yöllä kerran tai joskus kaksi. Pisimmillään hän nukkuu 7 tuntia ennen kuin herää ekan kerran syömään ja sitten seuraava syönti on noin 2-3 tunnin päästä siitä. Aika mahtavaa kyllä, eikä yhtään haittaisi, jos meininki jatkuisi samanlaisena tulevaisuudessakin.

Lyyyliä odottaessani kuvittelin mielessäni hänen näyttävän veljeltään; Kalju ja kippurainen nyytti, tummilla silmillä, isänsä nenällä ja äitinsä korvilla. Ja mitä sieltä putkahtikaan! Tummatukkainen kaunotar, tumman sinisillä silmillä, isänsä korvilla ja äitinsä nenällä. Ei yhtään sen näköinen kuin odotin, mutta heti kun näin hänet, tunnistin hänet kyllä meidän lapseksemme. Ja kyllä, hän on silti aivan isoveljensä näköinen, mutta vain tyttö versio hänestä.

Sunnuntaina Lyyli saa nimen. Eilen vihdoin päätettiin se nimi. Ollaan kyllä nimivaihtoehdoista oltu samaa mieltä, eikä erimielisyyksiä ole tullut. Jotenkin kuitenkin oli hankala päättää, mikä vaihtoehto olisi paras. Onhan kyseessä kuitenkin aika iso ja lopullinen päätös, joten jospa se sen takia meni niin miettimiseksi. Blogissa tyttö kulkee kuitenkin nimellä Lyyli. 

Lastenhuoneen remontti

Varmaan moni blogin lukija tietääkin, että meillä on tehty lastenhuoneen remonttia. Se aloitettiin jo tammikuussa, mutta kiireistä ja motivaatiopulasta johtuen se ei tammikuun jälkeen edennyt lainkaan. Heinäkuussa kuitenkin taas alkoi tapahtua ja nyt viimein huone on saatu valmiiksi. Vain kalusteet enää puuttuu. Eikka on nukkunut omassa huoneessa nyt jo reilun parin viikon verran, eikä ongelmia sen suhteen ole ollut. Pieni mies on innoissaan omasta huoneesta ja jotenkin kummallisesti hän heti hoksasi, mistä on kyse.

Lastenhuoneen seiniltä revittiin tapettia laskujeni mukaan 14 kerrosta ja lisäksi ainakin kolme pinkopahvi kerrosta. Ei niin helppo urakka kuin mitä voisi luulla. Tapetit ja pahvit oli kiinnitetty rautanauloilla ja niitä ei todellakaan oltu säästelty. Naulojen ja niittien alta tapetin repiminen oli hidasta nyhläämistä ja sotkuisaa puuhaa. Pöly oli aikamoinen.

Kun seinät vihdoin saatiin hirrelle, asennettiin seinille kyprokkilevyt. Osa seinistä sai mustavalkoista kuviotapettia pintaan ja osa maalattiin valkoiseksi. Yhteen nurkkaan jäi tumma hirsiseinä näkyville. Ikkunan ja ovien karmit piti repiä irti ja rakentaa uudet.

Katto oli kokenut luultavasti pienen nokionnettomuuden ja se oli hivenen musta. Pelkkä pesu ei riittänyt, vaan katto piti maalata kolmesti, jotta pinttynyt noki peittyi. Kattolistat uusittiin myös.

Pönttöuuni olikin sitten aikamoinen projekti. Vanhaa maalia poistettiin pinnasta yhteensä viikon verran. Kokeilimme hiomakonetta, soodapesuria ja maalinpoistoa, mutta ei onnistunut. Lopulta rälläkän ja kuumailmapuhaltimen avulla maalipinta alkoi irrota. Sotku oli järkyttävä ja urakka melkoinen. Nyt kuitenkin pönttöuuni näyttää mielettömän hyvältä kiiltävän mustana.

20 neliöisessä huoneessa on tällähetkellä pojan pinnasänky ja lipasto vaatteille. Lelut on ängetty yhteen nurkkaan. Paljon jää siis huoneeseen tilaa leikkiä. Olen kuitenkin kaavaillut taaperolle tiipiitä yhteen nurkkaan ja keinua toiseen. Puolapuut kiinnostavat myös, mutta saattaa olla vielä turhan riskialtis juttu. Pitäähän lastenhuoneen kuitenkin olla turvallinen paikka lasten leikkiä.

Huoneesta tuli kyllä juuri sellainen kuin ajattelinkin. Ehkä jopa hieman parempikin. Nyt sitten vain täytyy alkaa sisustamaan. 

Baby blues

Eli raskauden jälkeinen alakulo/herkistyminen. Eräs vanhempi rouva varoitti minua tästä esikoista odottaessani. Hän sanoi mielestäni hyvin; kaikille se varmasti tulee, mutta se kuinka siihen itse sitten reagoi, vaikuttaa siihen kuinka pahana se tulee. Siinä on totuuden perää, sillä kun vain muistaa, että kaikki ne oudot ja inhottavatkin ajatukset, sekä mahdollisesti pahaolo, ovat täysin normaaleja hormonien aiheuttamia tuntemuksia, eikä sinusta ole tulossa hullua, niin varmasti pääset baby bluesista eroon selväjärkisenä.

Esikoisesta minulla oli ensimmäinen kuukausi aikamoista itkun tihrustamista, enkä edes aina tiennyt mille itkin. Maailmantuska oli niin suuri ja epävarmuus itsestä äitinä vaivasi välillä mieltä. Tilannetta ei helpottanut alkuun tökkivä imetys, vatsavaivoista kärsivä vauva ja useat neuvot miten minun tulisi lastani hoitaa. Onneksi hormonitoiminta tasaantui pian ja järki palasi päähän. On hankalaa, sillä vaikka kuinka järjellä ajattelee niin tunteet sekoittaa pään täysin. Ja vielä hormoonit siihen päälle. Ei siis ihme, jos vähän välillä itkettää. 

Nyt olo on paljon selväjärkisempi kuin viimeksi, mutta normaalia herkempi kuitenkin. Itku tulee helposti ilosta tai surusta. Sairaalassa itkin onnesta kokoajan ja ensimmäisenä iltana kotona itkin syyllisyyden tunteesta, sillä olin tuonut meille kotiin erään, jonka kanssa esikoinen joutuu jakamaan kaiken sen, minkä  hän on nyt saanut tähän saakka yksinoikeudelle itselleen. Tuntui pahalta rakastaa jotakuta muuta yhtäpaljon kuin esikoista, sillä tuntui, että se olisi Eikalta pois. Mietin kuinka ikinä pystyn olemaan hyvä ja rakastava äiti molemmille lapsille tasapuolisesti. 

Onneksi mieheni kuuntelee huoleni, ymmärtää ja lohduttaa. Osakseen myös hänen ansiostaan, minä pysyn edes jollain tavalla selväjärkisenä tässä tunteiden ja hormonien vuoristoradassa. On tärkeää, että ympärillä on tukiverkostoa ja läheisiä, joille voi puhua asioista ihan suoraan ilman, että pidetään ihan kahjona. 

Olen ymmärtänyt, että nykyään baby bluesista puhutaan paljon enemmän kuin ennen ja sitä pidetäänkin täysin normaalina synnytyksen jälkeisenä oireena. Toki baby blues voi "vaivata" jo raskausaikanakin. Minultakin nyt ensimmäisellä vauvan neuvolakäynnillä kysyttiin omasta voinnista, mielialasta ja väsymyksestä, sekä muistutettiin hormonitasapaino muutosten aiheuttamasta tunteiden sekamelskasta. 

Sitten kun baby bluesista on selvitty, alkaa imetyshormonien kanssa eläminen. Toki kaikilla nämä on yksilöllisiä juttuja. Joillakin imetyshormonit voivat vaikuttaa suurestikkin mielialaan ja jotkut eivät huomaa minkäänlaista eroa. Itse kyllä olin selkeästi koko imetyksen ajan (reilu 8kk) herkempi kuin normaalisti. "Hoivavietti" lasta kohtaan oli suuri ja mieheni kutsuikin minua välillä kanaemoksi ja nauroi kuinka voinkin olla niin "ylisuojelevainen" jossain asioissa. Vasta imetyksen loputtua tajusin itsekin kuinka hormonit olivatkaan vaikuttaneet minuun ja vihdoin tunsin itseni täysin omaksi itsekseni. 

Ehkä kaikesta viisaantuneena ja kokeneempana tälläkertaa osaan paremmin itse hallita tunteitani, eikä tunteet hallitse minua. 

Arkeen paluuta

Meidän pieni "Lyyli" on tänään kymmenen päivän ikäinen ja kotona ollaan oltu reilu viikko vauvan kanssa. Kaikki on mennyt todella hyvin ja isovelikin on jo hieman alkupäivien vouhotukselta rauhottunut. Vieraita on riittänyt jokaiselle päivälle ja vielä tuntuu kyläilijöitä piisaavan. Se on kyllä ihan mukavaa.

Ensimmäinen viikko on mennyt kyllä odotettua paremmin. Tai jotenkin olin varautunut paljon pahempaan rumbaan. Arki vielä toki hakee rytmiään ja paljon on opettelua kahden lapsen kanssa. Vielä ei osaa yhtään hahmottaa kuinka kauan lähteminen jonnekkin kestää ja vaikka moni asia onnistuu yhdellä kädellä, vauva sylissä, niin helpompaa ja nopeampaa toki olisi kahdella kädellä toimia. Kotihommat tulee hoidettua vasta illalla kun taapero on jo nukkumassa ja illat venyy myöhään, sillä sitä ei malta itse mennä nukkumaan kovin aikaisin, vaan sitä nauttii hieman omasta ajasta. 

"Lyyli" vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä tytöltä. Yöt meillä nukutaan hyvin. Vauva syö yhden tai kaksi kertaa yössä, eikä isoveli ole häiriintynyt vauvan yöllisistä ruokailuista. Iskäkin on saanut yönsä nukkua rauhassa. Paljonhan vauva nukkuu vielä toki muutenkin, mutta välillä "lyyli" on pitkiäkin pätkiä päivällä hereillä. Silloin pitäisi enimmäkseen saada olla sylissä ja katsella. 

"Lainakengissä". Nämä kengät minä olen saanut omilta isovanhemmiltani
kun olin vauva ja nyt ne on "Lyylillä". <3

Eikka on innoissaan pikkusiskosta. Vähän jopa liiankin. Hän on jokaisessa vaipanvaihdossa mukana ja heti tulee katsomaan, mikä on hätänä, jos vauva itkee. Vähän väliä hän on pussailemassa ja silittelemässä "Lyyliä" ja syliinkin vauva pitäisi aina välillä saada. Hän jopa yrittää itse nostaa tyttöä syliinsä. Hetkeksikään ei siis voi jättää lapsia kahdestaan. 

Tänään meillä kävi neuvolantäti kylässä. "Lyylin" paino oli noussut hienosti ja oltiin jo heittämällä menty ohi syntymäpainosta. Maitoa siis tulee riittävästi ja vauva syö hyvin. Se on kyllä hyvä juttu, sillä se helpottaa arkeakin kun ei tarvitse vauvan syömisestä stressata. Tyttöä kehuttiin jänteväksi ja kaikki oli muutoinkin niinkuin pitääkin. 

Ristiäiset on jo reilun parin viikon päästä ja niitäkin olen jo alkanut suunnittelemaan. Pidämme juhlat meillä kotona läheisten kesken. "Lyylille" tulee kolme kummia, niinkuin Eikallakin on ja nimiäkin tulee kolme, kunhan vain keksimme ne ensin. Etunimi meillä jo kuitenkin onneksi on. Tarjoiltavaa pitää vielä miettiä ja se ikuinen kysymys; mitä hittoo mä laitan päälleni?! 

Meille syntyi vauva!

Odotus on vihdoin palkittu ja pienoinen tyttö on saapunut maailmaan. Päivät ovat hurahtaneet uutta ihastellessa ja uuteen tutustuessa. Ei sitä jotenkin muistanut kuinka ihanaa aikaa tämä alkutaival onkaan ja kuinka pieniä ja hentoisia nuo ihmisen taimet ovat. 

Me voidaan typyn kanssa molemmat tosi hyvin. Ollaan saatu levättyä ja syötyä hyvin. Hieman jo ulkoiltukkin. Neiti on heti alusta asti ollut kova syömään. Maito kelpaa ja sitä tuntuu piisaavan. Itsellekkin on kyllä ruoka maistunut hyvin. Olo on ihan mahtava kun ei ole kokoajan huono olo tai närästä. Mikään paikka ei ole kipeä, eikä kipulääkkeitä ole tarvinnut syödä. Mulla näköjään kivut kaikki häviää synnyttämällä, kun toisille ne vasta siinä vaiheessa ilmestyy. 

Isoveli tuntuu olevan ihmeissään uudesta perheenjäsenestä. Vauva kiinnostaa kovasti. Välillä hän silittää (lue: läpsii) vauvaa ja välillä halaa (lue: makaa päällä) pientä. Meininki kotona on ollut aika vauhdikasta, mutta kyllä Eikka jo hieman on tottunut ajatukseen vauvasta ja ymmärtää, että vauvaa hoivataan ja haluaa olla mukana touhuissa. Äitin sylistä on tullut hieman mustasukkaisuutta, mutta sulassa sovussa siihen ovat vielä tähän mennessä molemmat mahtuneet. 

Synnytys meni hyvin ja nopeasti. Sairaalaan mentäessä kätilö kuitenkin oli sitä mieltä, että synnytys ei vielä ollut käynnissä ja että meidän olisi vielä lähdettävä takaisin kotiin odottamaan. Olin todellakin eri mieltä asiasta ja onneksi synnytysosastolla oli tilaa ja saatiin jäädä odottelemaan aamuun saakka, josko "synnytys käynnistyisi". Reilu kaksi tuntia myöhemmin 3 008 g ja 48 cm täyttä rakkautta saapuikin vauhdilla maailmaan. 

Jälkeenpäin ei yhtään kaduta valinta "luomuna" synnyttämisestä, mutta muutaman kerran koitoksen aikana kävi mielessä, että olenko tyhmä vai hullu, kun kieltäydyn kipulääkkeistä. Onneksi neiti oli nopea, niin ei kivuista tarvinnut kovin kauaa kärsiä. Synnytyksestä jäi hyvinkin positiivinen fiilis, vaikka hieman kyllä säikähdin kun tajusin vauvan käytännössä "syöksyvän" maailmaan. 

Nyt me nautitaan koko perhe yhdessä kotona tästä vauvan tuoksusta ja tutustutaan pikkusiskoon. Olo on niin onnellinen ja sydän täynnä rakkautta! ❤️