Haasteena vanhemmuus

Pian kahdesta tulee kolme. Mitäs tässä nyt pitäisi ajatella? En oikein tiedä mitä vanhemmuudelta ja vauva-arjelta odottaisin ja mihin oikeastaan tosissaan varautuisin. En siis osaa odottaa oikein yhtään mitään tulevalta, vaikka varmasti jotain tiedän odottaa. 

Tiedän, että edessä on yövalvomisia enempi tai vähempi. Tiedän, että päivärytmistäni en päätä enää kohta minä itse, vaan mennään täysin toisen ehdoilla. Tiedän, että joku tulee olemaan minusta täysin riippuvainen ja luulen, tai oikeastaan tiedän, että tunne on varmasti molemminpuoleinen. Tiedän myös, että elämämme muuttuu isosti, mutta toisaalta ei se sittenkään muutu niin paljon.

Pieni paniikki on välillä iskenyt, että onko sitä sittenkään kaikki valmiina vauvan tuloa varten. Joo, kaikki tarvikkeet on valmiina odottamassa, mutta mitenkäs tää henkinen puoli sitten. Mistä tietää, että itse on varmasti valmis ja että osaako sitä nyt olla äiti tai isä. Sitä olen nyt muutaman kerran miettinyt. Olen kuitenkin mietiskeltyäni tullut siihen tulokseen, että kyllä me pärjätään. Niin ne on muutkin pärjänneet. Ja pakkohan se kai tässä vaiheessa vaan on! Ja olen kuullut sanottavan, että lapsi opettaa vanhempiaan. Ehkä se sitten on niin.

Vaikka olen paljon ollut vauvojen ja lasten kanssa tekemisissä ja hoitanut niitä aivan muutaman viikon ikäisestä, jännitän oman vauvan kanssa olemista ja hänen hoitamistaan. Osaan varmasti vaihtaa hänelle vaipan ja pukea hänet. Osaan käsitellä häntä ja kylvettäminenkin taitaa onnistua. Imettämistä en ole vielä murehtinut, sillä luotan siihen, että kyllä se alkaa sujua kun vain sitkeästi jaksaa yrittää. Käytännön asiat muutenkin varmasti oppii ja niistä selviää, mutta mistä ihmeestä tiedän milloinkin, mitä lapseni kaipaa tai tarvitsee? Jos hän itkee, niin miksi hän itkee. Tai jos hänellä on joku hätä, mistä tiedän, miten toimia. Milloin on oltava oikeasti todella huolissaan, sillä varmastihan vainoharhaisuus ja liikavarovaisuus valtaa minut ainakin aluksi ja varmastihan sitä on lapsestaan aina hieman huolissaan. Miten osaan tehdä oikeita valintoja lapseni parhaaksi ja olla hyvä vanhempi? Huomaanko itse, jos en olekkaan hyvä? Mikä on hyvä?

Minkähänlaisia vanhempia meistä I:n kanssa oikeasti tulee. I on varmasti loistava isä! Sitä en ole epäillyt hetkeäkään. Hän on rauhallinen, mutta jämäkkä. Määrätietoinen ja fiksu, sekä sopivan lapsenmielinen! Mutta minkähanlainen sitä itse sitten äitinä oikeasti onkaan. Monesta asiasta olen huomannut jo raskausaikana muuttaaneeni mielipidettä, joten koskaan ei pidä sanoa, ei koskaan. Olen alkanut huomaamaan, että minusta on ehkä juurikin tulossa sellainen äiti, mitä joskus muutamia vuosia sitten manasin, että en ainakaan koskaan tule olemaan. Juurikin se sellainen yliherkkä hössöttäjä, joka on liian tarkka kaikesta ja jonka lapselle kelpaa vain paras ja paraskaan ei ole tarpeeksi hyvä. Ounou! :D Onneksi minulla on I, joka varmasti huomauttaa, jos homma karkaa ihan käsistä.

Eikai vanhemmuuteen voi oikein valmistautua. Vanhempia ollaan sitten vasta kun vauva syntyy. Siitähän se opiskelu kai sitten alkaa! Mutta yhdestä asiasta olen melko varma; Kun meillä I:n kanssa on yhdessä hyvä olla, on lapsellakin varmasti hyvä olla meidän kanssa. Pidetään siitä kiinni ja puhalletaan yhteen hiileen! 

Haastetta kohti siis! :)