Yksivuotias uhmailija

Olen hämmästellyt ja kummastellut Eikan käytöstä nyt useamman viikon. Miettinyt miksi aina niin aurinkoinen ja iloinen lapsi on nykyään pelkkä kiukutteleva ja rähjäävä poika, jolle ei kelpaa mikään ja joka loukkaantuu ja raivostuu ihan pienimmästäkin. Unet ovat levottomia ja nukkumaanmeno pitkä taistelu. Ajattelin kaiken johtuvan tulevista hampaista, mutta nyt on kyllä todettava, että ei tämä ole hampaista johtuvaa, vaan selkeää uhmaa. En vain tiennyt, että uhmaikä voi tulla näin pienellekkin jo. Ajattelin uhman rantautuvan meille vasta joskus ensi keväänä, kun taapero täyttää kaksi. 

Taaperon vaipan vaihto ja pukeminen on välillä itselle oikea urheilusuoritus. Hiki virtaa kun yrittää rimpuilevan lapsen päälle saada paitaa ja housuja. Hommaa hankaloittaa vauvamaha, joka on todellakin tiellä. Onneksi sentään on kesä, eikä tarvitse talvivaatteiden kanssa taistella. 

Uhmis ei kestä kun häntä kielletään. Itseasiassa kielto vain yllyttää häntä. Kun sitten usean "ei":n jälkeen kaappaat lapsen syliin, pois pahuuksista, päättää hän vetää itsensä joko ihan makarooniksi tai heittäytyä selälleen lattialle ja tottakai kiljuen samalla täysillä. Jos häntä kiukuttaa vain "vähän", hän kiljuu pää punaisena ja polkee maata. Häneen päin ei saa edes katsoa ja auta armias, jos yrität ottaa häntä syliin; Peto on irti. Kun kiukuttaa, ainoa helpotus on kiukuta. Ihan omassa rauhassa. Kun harmit on huudettu pihalle, kelpaa syli ja läheisyys. Sen jälkeen jo sitten hymyilyttää ja naurattaa. Ainakin hetken aikaa, ennen uutta harmia. 

Sillä hetkellä, kun ei mikään pientä äkäpussia kiinnosta ja huvita, ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin roikkua äidin jalassa kiljuen ja huutaen samalla kun äiti epätoivoisesti yrittää tehdä ruokaa/pyykätä/siivota/käydä vessassa tai pukea. Syödä äiti ei edes yritä, sillä a) lautasella hyppii kokoajan joku ylimääräinen, jota saa nostella kauemmaksi b) korvan juuressa karjuu vihainen lapsi, joka ei todellakaan meinaa antaa periksi ennenkuin saa osansa ateriasta c) ruoka ehtii kylmetä lautasella ennenkuin sitä oikeasti pääsisi syömään ja d) mikään muu ruoka ei uhmikselle kelpaa, vaan pitää saada juurikin samaa kuin äidillä ja tottakai äidin lautaselta ja vieläpä ihan itse. Isä kyllä saa tehdä kotona kaiken ihan rauhassa, mutta äiti ei käy edes vessassa niin, etteikö lapsi itke ja paukuta vessan ovea koko toimituksen ajan. 

Osaahan taapero välillä olla tottakai se ihanan valloittava oma itsensä, joka osaa naurattaa vanhempiaan hienoilla tempuillaan ja joka heittäytyy kaulaan kiinni pussatakseen ja halatakseen. Se suloinen pieni, joka tuo kirjan ja pyytää päästä syliin lukemaan sitä. Yksikin hymy tai halaus antaa anteeksi kaikki ne tuhat kiukkua. Mutta sillä hetkellä, kun lapsi on riivattuna ja mitkään manaukset ei auta, on omat hermot todellakin koetuksella. Olisivat varmasti ilman raskauttakin, mutta väsymys ja hormonit tuovat vielä mukavan pienen lisän tähän pinnan kiristelyyn. Ei se auta kuin vain laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Periksi kun ei missään nimessä pidä antaa. 

Hankalaa tästä uhmasta tekee vielä se, että Eikka on niin pieni, että hänelle on ihan turha selittää, miksi asia on kielletty. Tai voi toki kertoa, mutta eihän hän ymmärrä sitä lainkaa. Lahjonta, kiristys ja uhkailu eivät siis vielä tehoa. Tämä kyseinen kiukkupussi on vielä erityisen jääräpäinen tapaus ja omaa periksiantamattoman luonteen. Jos joku uskoo horoskooppeihin, niin Oinas lapsen tulkinta osuu meidän poikaseen välillä liiankin hyvin. Heh.

Jos jotain positiivista kaivaa tästä uhmavaiheesta, niin se on kyllä ehdottomasti ajankohta. Jospa meillä kävisi niin hyvä flaxi, että pahin olisi jo takanapäin kun pikkusisko tai -veli saapuu maailmaan. Toiveajatteluako?