Helpomman arjen puolesta

Muutaman ystäväni kanssa olen viimeaikoina keskustellut siitä, kuinka itse tekee monesti asioista vaikeampia kuin ne oikeasti onkaan. Näin vauva-arjen keskellä kun tekemistä on muutenkin, ei pitäisi asettaa itselleen ihmeellisiä tavotteita ja vaatimuksia, eikä kuormittaa itseään liikaa. Millä oikeasti on väliä; koti kuin sisustuslehdestä vai esim. yhteinen aika lapsen kanssa?

Meillä on aina ollut siistiä ja puhdasta. Tavaroilla on omat paikkansa, pöydillä ei ole ylimääräisiä tavaroita ja kodin siisteydestä huolehditaan päivittäin. Useamman kerran viikossa imuroidaan ja tasoja pyyhitään monta kertaa päivässä. Pienikin ylimääräinen tavara jossain tai vinossa oleva matto häiritsee ja tilanne korjataan heti. Mutta nyt on myönnettävä, että enää meillä ei ole ihan niin järjestelmällistä, vaikka päivittäin koitankin pitää järjestystä yllä.

Olohuoneen matossa on läikkä. Taitaa olla luumupuklut. Toisessakin valkoisessa matossa on läikkä, mutta sen alkuperää en tiedä.  Sohvapöydässä on tuhkainen kädenjälki ja lapsen lelut on tottakai ympäri taloa. Peti on petaamatta ja kuivaustelineen päällä on kasa vaatteita, ehkä pyykkiin menossa. Makuhuoneen lattialla on pieni sukka, joka odottaa parinsa löytymistä jostain. Lapsen lakanatkin pitäisi vaihtaa ja lattialle voisi näyttää moppia. Tältä meillä taitaa nykyään useimmiten näyttää, vaikka kuinka yritän kuskailla tavaroita omille paikoilleen ja pyyhkiä pölyjä mennessäni. Mutta kukapa tulee katsomaan kuinka sotkuista meillä on ja kun itse tähän alkaa jo tottua, eikä pieni sekasorto enään häiritse (kovin paljon). Ennen siivosin lapsen lelutkin lattialta heti lapsen mentyä päiväunille, mutta nyt en enää jaksa, sillä ne levitetään päikkäreitten jälkeen taas uudelleen. Joskus lelut jää lattialle jopa yön yli. Iiks! 

Minulle oli alkuun todella vaikea jättää lasta hoitoon. En edes voinut lähteä kuntosalille ja jättää lasta isänsä kanssa kotiin, koska se menisi niin hankalaksi. Mitäs jos vauvalle tulee nälkä tai itku. Ja mieskin on ollut koko päivän töissä, joten ei häntä pidä rasittaa sillä, että hän joutuisi hoitamaan omaa lastaan vielä töitten jälkeen. Näin minä ajattelin, kunnes mieheni patisti minua lähtemään ja sanoi, että hän mielellään olisi lapsen kanssa kahdestaankin välillä. Taas tein asiasta ihmeellisen hankalaa ihan vain omassa päässäni. 

Tiedättekö kun on päättänyt jotain ja ajattelee tekevänsä oikein, ei tietenkään millään voi luovuttaa, vaikka tietää, että silloin pääsisi paaaaljon helpommalla. Tällähetkellä kyseessä on koiran vesikuppi  ja kynttilälyhty.  Eikan lempparit ja tietenkään äiti ei niillä anna leikkiä, mutta ei voi niitä sirtää poiskaan. Pääsisin niin paljon helpommalla kun vain nostaisin ne pöydälle lapsen ulottumattomiin, mutta ehei. Eihän lapsi silloin oppisi, että niihin ei saa koskea. Joten minä kuljen perässä ja kiellän niin kauan, kunnes hermot menee aivan totaalisesti ja vesikuppikin luultavasti on kaadettu jo lattialle. Ehkä sitten voin sen nostaa pöydälle. Tämäkin siis on tehtävä hankalemman kautta.

Pönttöuunien kanssa olen jo luovuttanut. Nehän on ihan paras juttu tällähetkellä. Varsinkin jos niissä on tuli. Miljoona kertaa kiellettyäni ja kannettuani lapsen pois uunin luota päätin luovuttaa ja annoin lapsen koskea kuumaan uunin luukkuun (kahdesti). Itkuhan siitä tuli, mutta ei palovammaa. Säikähdys ja pieni kipu vain, joka kyllä meni ohi kun pääsi syliin. Mutta eipä tuo kovapää mitään vielä oppinut. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Olen tosiaan hieman alkanut hölläämään, sillä olen huomannut kuinka paljon turhaa työtä oikeastaan päivän aikana tulee tehtyä. Esimerkiksi lapsen levittämät tavarat kannattaa siivota vasta lapsen nukahdettua, niin selviää yhdellä siivoamisella päivässä. Lapsen vaatteitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan jokaisen pienen tahran jälkeen, sillä niitä saa muuten vaihtaa koko päivän. 

Alkuun itselle tuli pahamieli ja syyllisyyden tunne siitä, että sitä "vain" on lapsen kanssa kotona, eikä tahdo ehtiä/jaksaa pitää kotia yhtä siistinä kuin ennen. Ei jaksakkaan lähteä lenkille tai salille, vaan mielummin ostaa suklaata ja makaa kotona. Aina väsyttää, mutta eihän siitä saa valittaa. Ei mistään saisi valittaa. Onhan kaikilla muillakin äideillä kodit tiptop, raskauskilot selätetty ja energiaa riittää vaikka mihin harrastuksiin. Itse on vaan niin laiska. Niin sitä ajatteli, mutta ei se onneksi ihan niin ole. Moni muukin äiti kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa. Pitää vain antaa itselleen aikaa ja muistaa, että kunhan itsellä on hyvä olla, on sillä eniten väliä. Ei pidä ylisuorittaa ja tehdä arjesta niin vaikeaa. Stressitön äiti on lapsestakin paljon kivempi.